Jogurtteja on kahta laatua, maustamatonta, ja makeita Nestlén valmistamia makujogurttipurkkeja. Vaikken tätä ylikansallista yritystä ole kannattanut, enkä tule koskaan hyväksymään sen toimintaa äidinmaidonkorvikkeen markkinoinnin suhteen, olen kuitenkin näihin jogurtteihin mieltynyt, ovat niin kotoisan makuisia. Myös maustamatonta jogurttia kokeilin juuri eri valmistajan vuoksi, ja hyvää se myslin kanssa olikin, mutta se aiheutti tiettyjä laktovammaisille tyypillisiä laksatiivisia vaikutuksia. Tiedätte kyllä.
Kuitenkaan tämä ei ole se varsinainen lottovoitto, vaan se, että kun alkuviikosta jo teillekin tutuksi tulleessa Spencer´sissä taas kerran maleksin, niin näinpä viiksekkäiden setien pakkaavan hyllyyn eräitä sinivalkoisia tiiliskiven muotoisia purkkeja. Minäpä asiasta kiinnostuin, erityisesti siitä syystä että purnukoiden kyljessä oli tuon jalon ja täällä niin pyhän eläimen silhuetti. Kyseinen tuote kustansi 32Rs, joten päätin ostaa sian säkissä. Tai siis lehmän. Tai siis en koko lehmää vaan maidon. Ja purkissa tarkalleen ottaen.
Toinen samalla reissulla mukaani tarttunut tuote oli irtotavarana myytävä valkoinen kakkara, jota säilytettiin juustohyllyssä. Juustot täällä ovat kalliita, 10kpl aamupalajuustopaketti maksaa noin 250Rs, joten tuota hyllyä en ole pahemmin käytellyt, mutta koska se sijaitsee hedelmähyllyjen päädyssä, niin sen tuntumassa olen paljon pyöriskellyt, ja sitä kautta tutuksi noiden möykkyjen kanssa tullut. Nyt päätin siis ottaa härkää sarvista (taas ontuva eläimellinen kielikuva, tällä kertaa entohdi sitä korjata), ja mennä lähemmin tarkastelemaan noita maagillisia kökkäreitä. Hinta näytti olevan möykyn laadusta riippuen 150-200Rs/kg, ja myyjätäti selitti, että yksi oli kermaton, yksi oli kermallinen, ja yksi oli sama näiden kahden edellisen kanssa. Tai en tiedä mitä "Same, Same!" tässä tapauksessa tarkoittaa. Hinta oli kuitenkin tuolla viimeisellä versiolla halvempi. Päätin kuitenkin ottaa kermaisen version, sillä kermahan täytyy aina olla hyvää. Otin vajaan 300g kimpaleen tuota löllyvää ainetta ja marssin kassalle ajatuksissani, ettei ainakaan kaikki uudet tuotetuttavuuteni voi millään olla täysiä pettymyksiä.
No, kotiin päästyäni havaitsin, että maito oli lämmintä, mutta maistui kuitenkin maidolle. siihen ei ollut lisätty sokeria. Ei muutakun jääkaappiin, ja illallista odottamaan. Ja voi kyllä se pitkästä aikaa maistuikin. Darjeelingissä sain tilattua yhden "Hot milk":in kylmänä, mutta se oli ilmeisesti maitojauheesta tehty, ja tämän lisäksi en olekaan maitoa juonut sitten Suomesta lähdön ja ruhtinaallisen savukalatarjoiltun Jokioisilla lähtöä edeltävän päivän litana. Välistä on alkanut tuntia tylsältä juoda taas kerransitä iänikuista mehua ruoan kanssa.
Tämä toinen ostos sitten, eli kakkara. Maistoin varovasti ensin pienen siivun. Ja kyllä, onnistunut ostos oli sekin. Maistui aivan suomalaiselta maitojuustolta (tai kotijuustoksiko sitä joillanii alueilla kutsutaan, itse en näitä kahta asiaa toisistaan osaa erottaa). Ainoana erona suomalaiseen oli, ettei tätä oltu suolattu, vaan se oli hyvin neutraalin makuista. Ei muutakun kerros aprikoosimarmeladi-hillo-systeemiä pintaan, ja nauttimaan. Mahtavaa!
Olen keksinyt myös muita vapaa-ajanviettokeinoja kuin syömisen. Viime viikonloppuna keksin sitten mennä leffaan. Kyseinen sirkushuvitus kustansi 160Rs. 20 ekstrarupeloisella olisi irronnut Gold Class -paikka, mutta tyydyin tavalliseen kuolevaisten istuimeen. Leffana oli Body of Lies, jota en ollut aiemmin nähnyt. Menettelevä leffa, mutta tähän Amerikan tuotokseen en nyt kummemmin puutu. Sen sijaan kiinnitän huomiota teatteriin ja sen toimintaan. Puitteet olivat hyvät, kangas ja projektori ihan suomalaistasoa, samoin äänentoisto. äänet tosin olivat Suomessa totuttua kovemmalla, välillä häiritsevästikin. Istuin oli huokeudestaan huolimatta pehmustettu ja selkänoja kääntyvä. No, siinä sitten nautiskelin leffasta, kunnes. leffa katkesi. Mitä?! Kesken kohtauksen se lyötiin poikki, ja valot räväytettiin päälle. Ja ihmiset lähtivät. Ahaa, oli väliajan aika. Paikalliset lähtivät tottuneeseen tapaan lampsimaan ulos paukkumaissi-varantojaan täyttelemään, mikä ei sinäänsä olisi ollut edes tarpeellista, koska koko leffan ajan myyjä ravaili salissa myymässä lisää kyseisiä suolapalleroita. No, vartti meni siinä ihmetellessä, ja leffa vaan yhtäkkiä pyörähti käyntiin. Suurin osa oli vielä pihalla, ja väkeä saapui sitten takaisin seuraavan kymmenen minuutin aikana.
Leffan jälkeen poistuminen tapahtui takapenkkien kautta, ja silloin tajusin mitä tuo kultaluokka oikein tarkoitti. Takana oli viisi yhden istuttavaa nahkasohvaa (jotka oli niin massiivisia että niihin hyvin olisi mahtunut kaksikin), ja tietysti hintaan sisältyi myös pieni pöytä, sekä viltti ruumiinlämmön tasaamiseen kylmissä ilmastointiolosuhteissa. toisessa käsinojassa oli myös säätönamiskuukkeleita, ja tästä päätellen sohvan pohjaan oli sorvattu bassokaiutin leffanautinnon parantamiseksi, kuten kotioloissa konsanaan. Ei siis mielestäni mitenkään erityisen kovin ylihinnoiteltu, pitänee kokeilla ensikerralla.
Tietysti syöminen kuuluu edelleen lempiajanviettotapoihini, ja ilokseni voinkin ilmoittaa, että olen vakkaripaikkani löytänyt. Mukava pieni kiinalainen ravintola keskustan eteläpuolella sijaitsevalla ainoalla överihienolla kadulla, elikkäs Park Streetillä. Kyseinen ravinteli on erikoinen tapaus siinä mielessä, että muut kadun ravintolat ovat pääosin hienostopaikkoja, kuten ravintolat Moulin Rogue ja Marco Poolo sekä kahvilat The Street ja Café Day. Tämä on siellä keskellä sitten aivan tavallinen suomalaisen kebab-ravintolan tasoinen paikka. Kuitenkin pidän sen kodikkuudesta, ja pubimaisesta tunnelmasta. Ja yhtään ruoka-annosta en ole vielä tilannut, joka olisi ollut huono. Yksi tarjoilijoista on huomannut toistuvat käyntini, ja aina töissä ollessaan ottaakin minut suoraan omalle kontolleen muiden tarjoilijoiden ohi, ja antaa ekstrahyvää palvelua. Ruoka tulee nopeasti, ja oluen kanssa tarjoiltava suolapalakuppi täyttyy heti kun pohja näkyy, vaikkei se kai ole yleinen käytäntö, vaan olueen kuuluu se yksi kupollinen jyviä.
Eipä se elämä pelkkää huvia ole, vaan myös töitä on tehtävä. Vaikkakin aika rajallinen määrä. No, kerroinkin aiemmin, että ryhmämme aiotaan tuplata. Tuplaus on tapahtunut tämän viikon aikana. Tätä ennen meillä on ollut jokaisella yksi lapsi vastuullamme, mikä on tarkoittanut sitä, että olemme viiden opettajan voimin opettaneet keskimäärin kolmea lasta parin aina puuttuessa. Nyt jakaannuimme niin, että minulla ja osakas H:lla on kaksin neljä lasta ja muilla kolmella harjoittelijalla viisi lasta vastuullaan. Homma on sujunut hyvin, ja nyt toiminnassa on jo jotakin järkeä, kun itselle riittää ainakin yksi lapsi ohjattavaksi. Ainakin yleensä. Ainakin keskellä viikkoa, kun kaikki on jo palannut viikonlopun jäljiltä ja kukaan ei ole vielä lähtenyt seuraavan viikonlopun viettoon. Opiskelijoiden tunneilla käyntiaktiivisuus siis jakautuu täällä hyvin samalla tavoin kuin siellä ah niin kotoisassa Pieksämäessäkin.
Oikeastaan ainoa ongelma tässä uudessa jaossa on se, että nyt meillä on taas täysin uudet oppilaat, ja aloitamme kaiken taas aivan alusta tietämättä yhtään oppilaiden tasosta tai taustasta. Kantapään kautta ja perse edellä puuhun -metodilla lähdemme siis liikkeelle taas. No, tilanne tasaantuu taas parissa viikossa.
Aloitimme myös mikroprojektimme toteuttamisen tänään. Kyseessä on lapsiryhmän parissa tehtävä viisi kertaa käsittävä periodi, jossa teemme erilaisia pelejä itse, ja sitten parilla viimeisellä kerralla pelailemme niitä. Teemme Hernepussinheittelypelin, Twisterin ja Mölkyn. Hyvin opettavaisia pelejä siis. Tänään aloitimme tekemällä hernepusseja. Hyvin onnistui, vaikkakin nyt olohuoneemme on täynnä lattialla pyöriviä ja ikävästi kantapään alle sattuvia viherpalleroita. lapset kun eivät niitä ihan kaikkia saaneet säkkeihinsä osumaan, ja osa ei sitä varsinaisen aktiivisesti yrittänytkään. Saimme kuitenkin kaikkiaan 9 pussia tehtyä, eli ei yhtään hullumpi tulos. Ensiviikolla sitten jatketaan.
Koulurutiineista ja työnteosta puheenollen pitää mainita, että täällä on nyt alkanut arki. Lopultakin Durga Puja -hulinoista on palattu jokapäiväiseen uurastukseen. Viime viikko kun meni vielä vähän juhlatunnelmissa osan viettäessä pidennettyjä vapaita. Ja arkea saammekin raataa toden teolla, sillä seuraava juhla ja yleinen vapaa on vasta Diwali. Kyseessä on hindujen uusivuosi, tai joku sen tyylinen juhla. Joka tapauksessa raketit räiskyvät ja karnevaalit kukoistavat. Ja kuten suomalaisestakin perinteestä on tuttua, ei tämäkään uudenvuoden juhlinta rajoitu vaan yhteen päivään, vaan valtaosa juhlijoista jatkaa vielä pari päivää siihen päälle, vaikkei ne virallisia juhlapäiviä olekaan. Täytyyhän nyt kaikki hankitut ilotulitushärpäkkeet käyttää. Jotkut ovat aloittaneet jo nyt vähän testailemalla paria rakettia, ja sillon tällön aina poksuu ja välähtelee. Koko kansa virittäytyy jo juhlatunnelmaan, vaikka tässä vielä pitkään (tavallista pidempään) arkea onkin ennen juhlan alkua. Nimittäin juhla on niinkin kaukana kuin ensiviikon tiistaina. Tiistai on vielä tavallinen arkipäivä, vaikka monet kuulemma jo virittäytyvätkin juhlaan pitämällä omaa lomaa. Juhla on virallisesti illalla ja yöllä, ja seuraavat kaksi päivää eli keskiviikko ja torstai ovat vapaapäiviä. Ja kuuleman mukaan hirvittävän harva vaivautuu töihin enää perjantaina, kolkutteleehan jo viikonloppu ovella. Meillä tosin on töitä, jos sattuu olemaan oppilaita. Lapsia tuskin on, ja naisryhmässä voi olla joku osallistuja. Varsinaisia opetustunteja emme kai pidä, vaan naisten kanssa juhlitaan. Jos nyt oikein ymmärsin.
Ensi viikonlopuksi olemme päättäneet taas pyyhkiä Kolkatan tomut jaloistamme, tällä kertaa suunnaten Etelään, bengalinlahden pohjukkaan. Siellä sijaitsee pieni kaupunki nimeltään Digha. Busseja Dighaan lähtee noin puolen tunnin välein. Kyseisessä kyläpahasessa on upea hiekkaranta ja paljon rantaviivaa. Meressä vaan ei ole turvallista uida vahvojen pyörteiden vuoksi, joten pitänee tyytyä huljuttelemaan kulkusiaan rantavedessä istuskellen, ja antaa aaltojen tuoda vettä yläruumiin vilvoitukseksi. Hienoa kuitenkin päästä taas pois hulinasta. Muu retkikuntamme on suuntaamassa erääseen hienostohotelliin, jonka huonehinta oli muistaakseni 1800Rs yöltä, mutta minä tyydyn random hostelliin minkä nyt satun löytämään. En kuitenkaan ehdi huoneessani homehtua.
Koska oikein mitään mielenkiintoista ei ole tapahtunut, niin lätisempä sitten vähän muutamasta ilmiöstä ja muusta hommelista, mihin olen maallisessa elämässäni törmännyt täällä boltsin kääntöpuolella laahustaessani.
Ensimmäinen on Kakuro. Kyseinen ristisana-ihme on ilmeisesti Sudokun tapaan kotoisin Japanista, mutta oli miten oli, jäin koukkuun. Kakurossa on sijoitettava numeroita 1-9 ristikkoon niin, että ristikon "vihjesanoina" (Empäs tiedä miksi niitä ristikon vihjeitä kutsutaan. Olempa tietämätön siis.) olevat luvut tulee summaksi sijoitetuista numeroista. Ja siinä sitten yritetään saada kaikki luvut niin, että kaikki yhteenlaskut täsmäävät. Hauskaa aivojumppaa. Suosittelen.
Sitten varsinaiseen intialaiseen elämänmenoon. Sain huomata, ettei taksien lojaalisuus ja asiakaspalvelualttius ole aivan samanlainen kuin Suomessa. Erilaisista kiertoreiteistä ja vedätyksistä on jo pitkälti päästy, ja olen huomannut paljon merkitystä olevan sillä, kuinka tietäväisenä ja itsevarmana sanoo määränpään osoitteen ja vain lampsii taksin takapenkille. Tämä ei kutenkaan ollut varsinainen asia, vaan kieroutuneet ajatusrakenteeni aikaansaama sivujuonne, mistä minun ei pitänyt edes kertoa. Siispä aiheeseen. Taksissa istuskellessani kuski yhtäkkiä pysähtyi, ja käski minut ulos. Ööh. Hämäännynnyilin. Hyppäsin kuitenkin ulos maksamatta, ja ulostauduttuani ymmärsin myös syyn. Taksiin lampsi seurue jonka johdossa oli paksu ja valkoiseen pitkään paituliin pukeutunut parrakas muslimiherra. Ilmeisen varakas, ja ehkäpä vaikutusvaltainenkin. Ilmeisesti taksikuski päätteli, että saisi seurueesta niin hyvin rahaa, ettei kannattanut länkkäriurpoa kuskailla. No, siispä dallailin metroasemalle, ja pääsin puoleen väliin ilmaiseksi. Tylyä mutta yksinkertaista.
Paikallisissa kodeissa ei ilmeisestikään ole aivan yhtä yleistä tuollaiset henkilövaa´at ja muut punnitsemishärpäkkeet, joten tämä puute on ratkaistu hyvin nerokkaasti. Jokainen metroasema on pullollaan vilkkuvia puntarointiautomaatteja paikallisten metromatkustajien päiviä piristämään. Ei muuta kun lantti vempeleeseen ja se kertoo painosi tulostuvassa kuitissa. Kuitenkin puntaria voi käyttää hyvin monipuolisesti. Eräs herra puntaroi itsensä kaksi kertaa, ensin ilman kätösissä olevaa pakettia, ja sitten paketin kanssa, ja tulostuksia vertaillen päätteli paketin painon. Ei siinä, itsekin olen tuollaista vaihtoehtoista tavaroiden puntaroitsemista kotioloissa harrastellut, viimeksi juuri ennen lähtöä suorittamassani käsimatkatavaroiden määrän hallinnassa. Mutta kyseessä oli kuitenkin pieni kirjekuori, luokkaa 100g. Tiedä sitten miten tarkkoja nuo metrotunneleiden vilkkuilevat ihmemasiinat oikein ovat.
Ja minkä myntin sitten masiinaan voi tunkea. Valtaosa paikallisista köyhälistöistähän ei osaa lukea, eikä edes laskea. Ongelma on ratkaistu nerokkaasti. 1 ja 2 rupian kolikoissa on tavanomaisen numeron lisäksi kuvattu käsi, jossa on niin monta sormea pystyssä kun rahan arvo on. Kätevää. Ja suurempiin rahoihinhan tätä merkintää ei ole tarvinnut tehdä, sillä ne, jotka numeroita eivät osaa, eivät myöskään elämänsä aikana tule saamaan haltuunsa 2 rupian kolikkoa suurempaa rahaa. Eräs pieni huomautus rahoihin liittyen vielä, mikä jossakin vaiheessa hämäsi itseäni suuresti, on se, että liikkeellä on eri painoksia rahoista. Ja nämä painokset ovat täysin eri näköisiä. On siis täysin mahdollista että saat vaihtorahana setelin tai kolikon, jota et ole koskaan ennen nähnyt, ja sitten vain asiayhteydestä ja arvoesineessä olevista lukuarvoista voit päätellä minkä väärtinä sitä voit pitää. Rahan väärentäjillä täytyy siis olla helppoa.
Myös sähköverkkojen rakentaminen on täällä Intiassa järkeistetty aivan toisella tavalla kuin kylmässä Pohjolassa. Jos joku uusi linja tarvitaan, niin se vedetään niiden aiempien päälle, siinähän se kulkee samoin kuin aiemmatkin. Tai jos joku johdoista vaurioituu, niin ei muutakun uutta päälle. Ja lankojen ei suinkaan tarvitse kulkea aina tolpasta tolppaan. Jos matkalla sattuu olemaan sopivasti joku puu tai oksa, niin pari kierrosta lankaa ympäri, ja hyvin roikkuu. Jos sopivaa oksaa ei ole, niin puuhun voi virittää myös köydellä bambusuirakkeen, joka ajaa aivan hyvin oksan asemaa. ajoittain kaduilla on katkenneita johtoja, mutta se ei tarkoita hengenvaaraa, vaan sitä, että sen voi siirtää käsin pois tieltään, tai sitoa vaikka läheiseen kaiteeseen muitakin kulkijoita häiritsemästä. Kiitän todella sitä, että jokaisessa töpselissä on lisäksi katkaisin, jolla virran voi katkaista töpselin edeltä. Sulakkeet kun on korvattu nauloilla aivan joka paikassa. Jännä että täällä on sähkökatkoja lähes päivittäin. Ja erityisen jännä, että se saadaan selvitettyä aina yleensä vartissa. Vaikkakin luulen valtaosan katkoista johtuvan vain ja ainoastaan verkon käsittämättömän suuresta ylikuormittumisesta.
Yksi piirre, joka on Intialaisessa kulttuurissa hyvin yllättävä, on harrastukset. Kukaan, siis todellakaan kukaan ei harrasta minkäänlaisia käsitöitä. Sitä joko tehdään ammatiksi ja ollaan köyhiä, tai sitten ei tehdä koska ei tarvitse koska ollaan rikkaita. Tämä tuli esille selvästi hankkiessamme tarpeita projektiamme varten. Ensinnäkin puuta. Miten tuota joka puolella kasvavaa ainesta onkin niin vaikea saada. Sitä käyttävät vain puusepät. Ja nehän eivät sitä eteenpäin myy muutakuin huonekaluina. Toinen erityinen metsästämisen kohde oli neulat. Siis kangastahan saa, koska ihmiset ostavat niitä teettääkseen itselleen vaatteita. Mutta että joku tarvitsisi neulaa tai lankaa. Kauppakeskuksemme mistään kolkasta ei saanut noita teräviä esineitä, tai rihmaa sen perään asennettavaksi. Siispä päätimme ottaa asiaan toisen lähestymistavan. Marssimme kangaskauppaan kysymään, mistä saamme neulan, tai mistä räätälit niitä hankkivat. Kaksi viivaa käsittävän kartan turvin suuntasimme kana-kala-lihatorille, jonka olemassaolosta emme edes tienneet. Sen takana oli eräs pieni myyntikoju, jossa toimi räätäli, jolla oli ruosteisessa peltirasiassa neuloja, joita suostui myymään kovaan yhden rupian kappalehintaan. Lankarulla maksoikin sitten 3,5 rupiaa kappaleelta. (On muuten perin erikoista että monet hinnat käsittävät rupian osia, koska ne aina pyöristetään, rupiaa pienempää valuuttaa kun ei ole kierrossa.)
Eräs erikoinen piirre miesten pukeutumisessa on, että kaikki vauvasta vaariin käytävät kauluspaitaa ja suoria housuja. Aina. Maalarilla ne ovat maalitahraiset, ja karjapaimenella lannanhajuiset. Myös itse olen alkanut kauluspaitaan itseni sonnustaa, se kun on niin paljon helpompi ja halvempi täältä hankkia kuin t-paita. Ja onhan tämä ohut puuvilla myös hengittävämpi. Pukineen yleisyyttä kuvaa hyvin se, että täydessä metrovaunussa saattaa parilla kolmella olla tavallinen t-paita, muiden peitoten ruumistaan pikee- tai kauluspaitaa. Ja näillä poikkeuksilla on yleensä värjätyt hiukset, farkut, ja pari korvista, eli ovat muutenkin hyvin eroavasti pukeutuneita täkäläisen näkökulmasta.
Taru kyseli pesupähkyleistä. Täytyy sanoa, että en ole koittanut, vaikkakin olen kuullut hyviä kokemuksia kyseisistä vekkuleista. Ja täällä en ole niitä vielä nähnyt, tosin tiedän melko varmaan, että niitä paikallisessa The Body Shopista varmasti olisi, sellaisia kun on täälläkin päin maailmaa, lähin aivan tuossa South City Mallissa, elikäs arvon kauppakeskuksessamme. Ja niille, jotka eivät tiedä mitä pesupähkinät ovat, voin sen verran kertoa, että kyseessä on siis ihan oikea pähkinälajike (tai wikiperia osaa kertoa että kyseessä on itseasiassa luumulaji), ja niitä voi käyttää aivan tavallisessa pesukoneessa pesuaineen tilalla. Ja pitäisi tosiaan olla hyviä ja tehokkaita. Ja tietysti täysin ekologisia ja luonnolle vaarattomia. Kannatta lukea lisää wikipediasta jos kinnostaa. Vaikken ole kokeilut kyseisiä kapistuksia niin uskallan suositella.
Siinäpä taisivat olla tällä kertaa mieleni sopukoista pöllähtäneet ajatuksen hippuset pähkinänkuoressaan. Lopuksi haluan jakaa teille erään runonpätkän, joka erityisesti kolahti eräästä kirjasta jota luin. Olen lukenut paljon kirjoja. Itseasiassa koko sen järjettömän läjän, jonka mukanani raahasin yhtä lukuun ottamatta. Onneksi jalot aiemmat opiskelijat ovat tuoneet ja luettuaan jättäneet tänne parikymmentä opusta, joita voin kahlailla. Kyseinen runokatkelma siis kuvaa mielestäni erittäin hyvin eurooppalaista ökykulttuuria jossa millään muulla ei ole väliä. (No, lukekaa ja tulkitkaa itse lisää) Kyseinen katkelma on peräisin tuntemattoman bengalilaisen runoilijan kynästä, ja löytyy kirjasta Intian polkujen Kristus. Kirja on peräisin 1920-luvulta ja kertoo näkökulmia maailmansotien välisestä lähetystyöstä Intiassa. E. Stanley Jonesin alkuperäisteoksen pohjalta sen on vuonna 1929 suomentanut Kalle Korhonen. Hyvä kirja, jossa on sen aikaiseen maailmaan hyvin radikaaleja ajatuksia. Tosin mitä väliä sillä on ette et sitä kuitenkaan koskaan mistään enää käsiinne voi saada. Tämä yksilö on peräisin Jyväskylästä, ja sitä ei ollut kukaan koskaan vaivautunut lukemaan, ennen lukemista vasta sivut leikkasin irti toisistaan. Noniin, ja runoon, sehän siis kuuluu näin:
Maailma seisoo hämmästyneenä
Euroopan maanälän edessä.
Imperialismi tanssii mammonan syleilyssä
pyhäpäivän musiikin mukana.
Kolme velhoa - sodanhimo, vallanhimo ja voitonhimo -
hekumoivat Euroopan kylmien liesien ääressä
pitäen hurjia juominkejaan.
Niin että ei muutakun Soronoo, ja seuraavaan kertaan. Kirjoitelkaa nyt ihmeessä tekin!
Kommentit