Nyt kone on laskeutunut Pohjolan ah niin jouluiseen sohjoon, ja matka on saanut päätöksensä. Kuten lupasin, tässä viimeisessä kirjoituksessa teen pikkupikku yhteenvedon reissusta, ja kerron lyhyesti myös viimeisten päivien tapahtumista.

Pyyhin siis Diun pölyt jaloistani lopulta keskiviikkoiltana, kun bussi pieneltä asemalta lähti kiitämään läpi yön. Tällä kertaa bussi oli huomattavasti parempi kuin tullessa. Yläsänky minulla oli edelleen, mutta valoni toimi tällä kertaa, ja sängyn sivulla oli yhden kannatuspalkin sijasta kaksi pitämässä sänkyäni katossa. Näin ollen sängystä ei ollut läheskään niin helppo tippua kuin Diuhun mennessä. Lisäksi sänky oli saanut miltei kymmenen senttiä lisäleveyttä, ollen ruhtinaallisesti yli puoli metriä leveä. Edes ikkunat eivät olleet tällä kertaa jumittuneet kiinni. Kaikesta tästä luksuksesta huolimatta unta en pomppuisesta menosta johtuen saanut kuin muutaman silmäyksen.

Kyseessä oli yksityisen bussifirman järjestämä reittimatka, jonka sain buukattua erään agentin kautta Diussa. En tiennyt että minulla olisi ollut valinnanvaraa bussin suhteen, Diusta nimittäin lähti samaan aikaan illalla Ahmedabadiin yhteensä neljä yksityistä bussia, kukin eri firman. Luultavasti firmoilla oli kuitenkin keskinäinen diili hinnoittelusta, sillä liput olivat saman hintaiset kaikkiin busseihin. Valintani oli tietämättömyydestä huolimatta hyvin kelvollinen. Ihmetyttää vain että tuolta pikkusaarelta riittää asiakkaita joka päivä kaikille neljälle firmalle. Missään tapauksessa en voi tätä matkustustapaa suositella, ottakaa ihmiset ehdottomasti yöjuna jos sellainen on tarjolla, niin saatte nukuttua.

Ahmedabadiin kuitenkin saavuttiin auringonnousun aikaan, ja rautatieasemakin löytyi yllättävän helposti. Parin tunnin odotus kahvilassa, ja hieman aamupalaa nassuun asemakahviossa, ja matka kohti stadia sai alkaa. Junassa minulla oli varattuna ylimmäinen sänky, joka oli kokoajan sänkykäytössä, keskimmäisen sängyn toimiessa päiväsaikaan selkänojana ja alasängyn istuimena. Eipä siis muutakuin hyppy yläsänkyyn ja unta palloon. Koko junamatka menikin pääosin nukkuessa ja välistä lukiessa. Vaivauduin kuitenkin sen verran alas maisemia katselemaan, että näin autiomaan, jonka läpi juna urhoollisesti pyyhkäisi matkallaan. Välillä käytävällä vaelteli teemyyjiä, ja ajoittain heiltä kupposen tilasinkin. Samoin ruoka-aikoina lämmintä ruokaa oli myytävänä ja tietysti jäätelöä sen jälkeen. Junassa siis pystyi hyvinkin elelemään tuon miltei 20 tuntisen matkan nälänhädän yllättämättä. Oli minulla myös muutama banaani ja epämääräinen perunan näköinen, mutta erittäin maukas hedelmä jotka olin asemalta odotellessani ostanut kaiken varalta.

Intiassa asemia ei ole millään lailla merkattu, ja ihmiset jotenkin salaperäisesti vain tietävät mikä asema on mikin, vaikka junien aikataulut ovat miten sattuu. Mystistä touhua. Itse en kuitenkaan tuota vaistoa omaa, joten jouduin tyytymään raakaan logiikkaan ja hyvään onneen. Lonely Planet tiesi kertoa että tuo Ahmedabad – Delhi -väli olisi noin kaksikymmentuntinen. Tästä päättelin että juna olisi perillä aamuhämärissä. Ja riittäisi kun heräisin ennen viittä. No, kello soimaan, ja katkonaisen (mutta kuitenkin merkittävästi levollisemman kun edeltäjänsä) yön jälkeen riivin punkkani tyhjäksi maallisesta omaisuudestani, ja kipusin lattiatasoon. Viereisen punkan nuori viiksekäs mies oli myös herännyt, joten päättelin hänen myös olevan menossa Delhiin, joten päätin käyttää hyväkseni hänen vaistoaan, ja kysäistä milloin olisimme tuossa Isossa Deessä. Hän kertoikin että 20 minuuttia menisi matkatessa vielä. Suhtauduin varauksella tuohon aikatauluun, sillä olenhan oppinut Intialaisen aikakäsityksen väljyyden, mutta toden totta, miltei täsmälleen kahdenkymmenen minuutin päästä juna pysähtyi ja sain lampsia hyytävään ulkoilmaan. Se oli todella hyytävää Diussa vietetyn lämpimän ilmaston jälkeen.

Minulla ei ollut muuta karttaa kuin LP:n todella kelvottomat raapustukset, mutta sen verran olin tilanteesta selvillä, että Delhin travellerikatu olisi melko lähellä rautatieasemaa. En ollut aluksi varma kummalla puolella asemaa olin, mutta lopulta päättelin kaikista merkeistä, että olin oikealla puolella. Siispä ei muutakuin talsimaan. Puoli tuntia tuloksetta talsittuani ja yhtään kartalla olevaan maamerkkiä löytämättä aamu alkoi jo sarastaa, ja huomasin että aurinko sarastaa karttaan nähden hyvin eriskummallisesta suunnasta. Pienen tuumaustauon jälkeen hylkäsinkin aiemman päättelyketjuni, ja päätin että minun olisi päästävä toiselle puolelle rautatietä. En kuitenkaan viitsinyt palata enää takaisin asemalle, vaan päätin kiertää hieman ja mennä toista kautta. Löysin Metro Mall, nimisen kauppakeskuksen (joka tosin tuohon aikaan oli vielä kiinni), ja päättelin sen yhteydessä sijaitsevan metroaseman. Oli siis kartalla. jatkoin oletettuun oikeaan suuntaan. parin kymmenen minuutin päästä kuitenkin näin rautatiesillan yläpuolellani kaartavan oudosti samaan suuntaan kun olin menossa, ja kun yritin korjata kurssiani kääntymällä yhdestä risteyksestä päädyin bussiasemalle, josta kartassani ei kerrottu mitään. Tässä vaiheessa päädyin hylkäämään myös viimeiset teoriat olinpaikastani. Raskas taakka selässäni alkoi toden teolla painaa, ja edeltävä katkonainen yö raastaa tajuntaa, joten päätin turvautua riksakuskiin. Ensimmäinen tarjolla oleva vaati kuitenkin sen verran tähtitieteellisiä lukemia massistani, että päätin hylätä tarjouksen, ja etsiä toisen. Tähän aikaan tuolla hiljaisella alueella ei juuri ollut riksoja, joten vartti siinä vierähti ennen kuin sain kapistuksen metsästettyä. Hänen kanssaan kuitenkin pääsimme inhimillisiin summiin, ja otin kyydin vastaan, tiesin että edelleen maksaisin reilua ylihintaa, mutta enää hinta ei olisi käsittämätön ryöstö ihmisyyttä kohtaan ja keskimääräinen vuoden palkka. Olinhan valmis maksamaan siitäkin, että riksakuski saattaisi minut lempeästi takaisin kartalle, jolta olin hävinnyt heti alkuunsa.

Riksalla matkatessa minulle alkoi valjeta, että suunnitelmien hylkääminen oli ollut kertakaikkisen loistava suunnitelma. Olin ilmeisesti saapunut junalla Delhin vanhalle asemalle, joka oli noin puolen kilometrin päässä uudesta, olettamastani asemasta. Asemat olivat vielä sellaisessa asennossa toisiinsa nähden, että olin suunnanmuutoksistani huolimatta ajautunut koko ajan täsmälleen päinvastaiseen suuntaan, kuin missä etsimäni alue oli. No, aikamme huristeltuamme uusi asema tuli näkyviin, ja miltei heti sen kulmalla oli etsimäni markkinakatu. Olin junamatkan aikana katsonut LP:stä pari lupaavan kuuloista hotellia, ja lähdinkin metsästämään niistä. Ensimmäisen missasin, mutta toinen (Vivek Hotel nimeltään) löytyi ensimmäistä etsiskellessäni. Hinnat olivat hieman kirjan painoajoista nousseen, mutta ystävällisestä palvelusta ja siisteistä tiloista johtuen suostuin pulittamaan huoneestani 350Rs yöltä. Olihan tämä kuitenkin viimeinen viikonloppu maassa, ja budjetti ei ehtisi pahasti enää kusaista näin viimetingassa. Maksu suoritettiin heti, ja sain myös varattua hotellin taksin sunnuntaiaamuksi lentokentälle samaan syssyyn. He myös lupasivat huolehtia siitä, että heräisin ajoissa matkaani. Taksin hinta oli huimat 250Rs, mutta olin valmis maksamaan senkin hetken asiaa ounasteltuani, sillä nyt minun ei tarvitsisi huolehtia koko asiasta, ja olihan matkaa kentälle kuitenkin toista kymmentä kilometriä.

 Kamat huoneeseen saatuani (kannettuna, sillä hotellissa oli todella hyvä palvelu) tavarankantaja ehdotti että voisin halutessani saada lämmintä vettä peseytymistä varten (sitä ei tullut hanasta, kuten ei oikein missään Intiassa, vaan se tuotaisiin ämpärissä josta voisin sitä toiseen ämpäriin sopivaksi miksata), sekä aamupalaa. Päädyin kuitenkin tilaamaan vain kupin teetä ja lysähtämään sänkyyn. Tee tuli jonkin ajan kuluttua, ja sen hörpittyäni otin taas parin tunnin tirsat.

Aamupalaa myöhemmin nauttiessani, huomasin että hotellin kattoterassiravintola Café Sam oli erittäin viihtyisä, ja ruokalista käsittämättömän kattava. Vähän ruokaa maisteltuani havaitsin myös heidän osaavan valmistaa menun antimet erinomaisesti. Kyseinen ravintola ei ole mitenkään halvimmasta päästä ruoka-annokset heittelehtivät 80-200 rupeloisen välillä, mutta Delhi ei hintatasoltaan ole muutenkaan erityisen halpa paikka. Diun 30Rs huippuillalliset eivät ole arkipäivää suurkaupungeissa. Suosittelen joka tapauksessa erittäin lämpimästi.

Delhi ei ole varsinainen etappikohde matkailijoille, vaan toimii yleensä tulo- ja lähtöpaikkana laajan kansainvälisen lentokenttänsä vuoksi. Myös katukulttuuri on kehittynyt sen mukaiseksi, ja Delhi tuntuu sopivan tähän tarkoitukseen kuin pikkurilli napaan. Tuolta pieneltä matkailijakadulta saa miltei kaikkea mitä Intian jossain kolkassa voi vain kuvitella olevan myynnissä. On Darjeelingin teetä ja villapaitaa, on länsirannikon luukoruja ja itärannikon basminahuiveja. Ja hinta ei ole juurikaan korkeampi kuin paikanpäältä eri puolilta Inti-maata ostettaessa. Paikka toimii siis erinomaisesti maahan tulevalle varusteiden hankintaan. Suosittelen lähtemään Intiaan vain jotain erittäin välttämätöntä mukana, pysähtymään Delhiin pariksi päiväksi, ja hankkimaan tarpeisto sieltä edulliseen hintaan. Kadulla nimittäin myydään myös makuupusseja, vaelluskenkiä, ja muuta matkalle mukaan otettavaa, vaikkei niitä oikein muualta Intiasta saakaan hankittua. Intia-seikkailun jälkeen voi vielä palata Delhiin ostamaan tuliaiset ja muut kotiin tuomiset ennen paluulentoa. Näin rahaa säästyy, ja kaikkia tuliaisa ei tarvitse reissussaan mukana raahata selkäkipuja tuomassa.

Jonkin matkan päässä traveller-ghetosta on ehkä maailman suurin (tai ainakin suurin näkemäni) liikennepyrpylä. Kyseisen rakennelman halkaisija on varovaisen arvion mukaan reilu kilometri, ja se koostuu kolmesta kehätiestä, joiden välillä on sektoriteitä ja keskellä suuri puisto. Paikka on täynnä kauppoja ja hienostoravintoloita, ja puisto on erittäin siisti ja mukava käveltävä. Tämän pyöröhärvelin Eteläreunalla on maanalainen kauppakojukeskus, josta saa kaikkea mitä ei muualta pyrpylästä voi löytää. Oikean mallista läppärinakkua en löytänyt, mutta kaikkea muuta Kouvolan ja Kokkolan väliltä kyllä oli tarjolla. Kannattaa tutustua.

Lauantain, siis viimeisen varsinaisen Intia-päivän kunniaksi päätin pistäytyä hienostohotelli Sheratonin ravintolassa, joka oli kuuleman mukaan saanut täydet 5 Mishelin-tähteä, ja näin saanut paikkansa maailman syömäpaikkojen top 100:ssa. Yleensähän en tämän tasoisia ravintoloita pahemmin käyttele, mutta Intian alhaisen hintatason vuoksi uskaltauduin kokeilemaan. Kyseinen hotelli oli noin kymmenen kilometrin päässä pyrpylästä, joten otin riksan matkan inhimillistämiseksi. Paikka todella oli hieno, ja palvelu ensiluokkaista. Eineeksi tilasin tarjoilijan suosittelun perusteella kana-lammas paneerin, ja se oli kyllä oikein maukas. Kana oli kaikin puolin juurikin sopivaa, mutta lammas oli omaan makuuni hieman liian tulista ja kuivaa. Aterian loppuhinnaksi pyörähti 1400Rs, mutta sanoisin että se oli kuitenkin kokeilemisen arvoinen setti. Sheratoneja on muuten kaupungissa kaksi, joten kannattaa mainita että kyseessä on se 5 tähden hotelli Shaketissa. Shaketin alueen tietävät kaikki, sillä siellä on jättimäinen kauppakeskus, ihan kyseisen hotellin liepeillä.

Lauantai-illan viiletessä alkoi villapaita päällä Samin kahvilan terassilla tutistessani mietityttää kotiinpaluu. Ei siinä etteikö välistä olisi Suomen kamarallakin mukava astella, mutta tiesin että vastassa olisi lunta ja pakkasta. Ja palelin villapaita päällä ja villasukat jalassa 15 asteisella terassilla. Päätin pyytää äitiä ottamaan vielä yhdet ekstratumput mukaan asemalle.

Lento lähti jo klo 11 aamulla, joten herätys oli aikainen. Kaavin itseni kokoon, söin banaanin tai pari, ja paukin taksiin. Miltei tunnin vei matka aamuruuhkissa asemalle. Siellä sain kuitenkin hetken ihmeteltyäni kohdata retkikuntamme tuttuja naamoja. Toinen pienryhmä oli saapunut jo lauantaina aamulla, ja vietti päivän lentokenttähotellissa, toinen oli tullut iltalennolla, ja kärvistellyt yönsä kentällä. Jokatapauksessa kaikki oli väsyneitä. No, selvitykset tehtiin, ja kas kummaa, allekirjoittaneen tavarat pääsivät erityismylläyksen kohteeksi. Pommeja tai muita vaarallisuuksia ei löytynyt millään, mutta yhden epäkohdan sedät kuitenkin löytyivät. En ollut nimittäin pyytänyt lähtöselvitystä tehdessäni Finnairin tädiltä nimilappuja kasseihini. Hetken asiaa ihmeteltyään sedät käskivät minun sellaiset hankkia infotiskiltä. Kävin hakemassa laput, ja asia oli sillä selvä. Sedät olivat tyytyväisiä kun laput olivat, vaikkei niissä mitään lukenutkaan.

Ennakoitua edullisemman Sheraton-reissun vuoksi massissani oli vielä jäljellä toista tuhatta rupiaa, jotka ajattelin odotellessani käyttää Tax Freessa. Aikani kaupassa pyöriskeltyäni löysin karkkihyllyltä kilon tobleron-pussin, joka olisi hyvin lähellä varallisuuteni rajoja. Päätin sijoittaa siihen, ja näin ilahduttaa koto-Suomessa teitä kaikkia ihmisiä suklaapaloilla. Lampsin kassalle, ja täti piippasi ostokseni. Yrittäessäni maksaa täti ei kuitenkaan suostunut hyväksymään valuuttaa. Jostakin syystä tiskillä ei voinut maksaa rupeloisilla muut kuin Intian passin omaavat matkustushenkilöt. Suklaat jäi Intiaan.

No, finskun kone oli suuri askel, siihen astuessani tiesin jättäväni taakseni paljon. Ja aivan toisenlainen maailma olisi edessä. Lento sujuin mukavasti, ilma oli selkeä ja maisemat mahtavat. Lennolla näytettiin myös amerikkalaisia viihdesarjoja ja pari elokuvaa. Siinä sitä sitten oltiin nopeasti pohjolassa, ja kylmyydessä. Lentotunnit olivat pitkiä, mutta niitä oli puolet vähemmän kuin mennessä.

Kotikentälle tultaessa oli vielä yksi koettelemus edessä. Tullaus. Minulla oli tullattavaa tavaraa, nimittäin teetä. Tullisäännösten mukaan teetä saa tuoda verovapaasti korkeintaan 100g, ja minulle tarttui Darjeelingin pelloilta mukaan yhteensä 300g tuota uutettavaa eliksiiriä. Olimme kuulleet, että tuo säännös on poistumassa, mutta emme tienneet päivän tilannetta, vieläkö säännös olisi voimassa. Siispä ensimmäistä kertaa elämässäni lampsin tuolle pelottavalle punaiselle kaistalle. Heti ovella vastassa oli ystävällinen setä vastassa, ja toivotti tervetulleeksi Suomeen. Kiitin, (ihan suomenkielellä, se oli hienoa) ja kerroin että teetä olisi ylimääräistä, ja haluaisin sen tullata. Setä hymähti ystävällisesti ja sanoi ettei me kyllä enää teetä tullailla, että herra on hyvä ja jatkaa vaan matkaansa. Toivotti vielä hyvät joulut. Siinä sitä sitten oltiin täysiverisesti Suomen kamaralla.

Hetken odoteltuani äiti ja isä tuli lentokentälle, ja kietoivat minut tiukkaan rutistukseen. Kotona oltiin.

Matkalla vielä poikkesimme eräällä simpukka-baarinakin tunnetulla autojenhoitokeitaalla, ja meinasin toilettia kysyä ihan engelskaksi, mutta sain kuitenkin tuotettua tiedusteluni ihan fingelskaksi. Oudolta tuntui kyllä. Myös suomalainen huoltoaseman vessa näyttäytyi minulle ensimmäistä kertaa elämässäni aivan uudessa valossa. Kamoon, siellä olis voinu vaikka syödä! En oo koskaan kiinittäny huomioo siihen, kuinka puhtaita ne oikein on.

Nyt, muutama päivä jäljestä totean Suomesta muutaman asian, joka ehkä vaatii totuttelua. Ensinnäkin täällä on kylmä, ja pimeä. Tuntuu että hämärä tulee heti kun on ehtinyt tulla edes vähän valosaa. Ja kun lähtee ulos, niin se ei tapahdu enää niin, että heität jonkun paidan päälles, ja menet ulos. Ei sunkaan, sehän on tunnin sessio, kun vedät kaikki villavällyt niskaan, ja yrität kaikki vetoketjut saada yhtäaikaa kiinni. No, kai siihen tottuu.

Kaupoissa on kallista. Pitää mahdollisimman nopeasti unohtaa tuo rupian kurssi, sillä kokoajan huomaa, että tällä maitopurkin hinnalla olisin syönyt illallisen, ja tämä karkkipussi maksaa saman verran kuin koko päivän elämiskustannukset yhteensä. Odotettavissa on siis jotakin, en vielä tiedä onko se älytöntä rahanmenoa siitä johtuen, että on tottunut ostelemaan Inkkarilassa, vai äärimmäistä niukkuutta siitä syystä, että täällä on ylettömän kallista. Saapa nähdä.

Yksi asia mitä vielä odottelen, on ripuli. Veikkaan että sellainen vielä tulee. Intialainen ruoka on hyvin erilaista, ja elimistölöiseni siihen totutteli ja lakkasi jopa hylkimästä sitä. Nyt jo parin päivän jälkkeen olen huomannut kuinka erillaista ruokaa täällä pohjolassa on, ja kuinka erilailla se laittaa vatsan mylläämään. Niinhän sitä sanotaan, että noin viikon päästä sen turistiipulin pitäisi tulla, että voi olla ensiviikonloppuna WC ystäväni.

Lopuksi saatte nauttia vähän numeriteeteistä, eli numeraaleista. Nyt nimittäin paljastan budjettini, sen sisällön, sekä pohdin sitä, miten pahasti se lopulta pissi. Kerroin teille jo ihan alussa, että 1768 euroa oli kulunut ennen lähtöäni. matkan aikana kului rahaa yhteensä 2394 euroa, sisältäen aivan kaiken. Tämä tekee yhteensä 4162 euroa. Arvioitu matkabudjetti oli 3500 euroa. Kauheaa, mistä tällainen hirveä ero johtuu? Syy piilee pikkupikkujutussa, joka selittää eron. Arvioituun matkabudjettiin ei ollut laskettu vuokrakustannuksia Suomessa, siis noita 800 euroa, noita maksoin varastohuoneestani, muistattekos. Todellisuudessa rahaa matkaa varten oli kaikkiaan varattu siis 3500 + 800 = 4300e (tarkka luku on 4354e). Näyttää jo paljon paremmalta, eikö totta, pysyin siis budjetissa, ja jopa alitin sen reilusti. Tässä ei nimittäin ole vielä huomioitu lankaan matkalippua, jonka jouduin maksamaan kahdesti (muistatkos alkureissun luottokorttisähläyksen Delhi-Kolkata -lennolla), ja josta sain rahat myöhemmin takaisin. Toisekseen tulen vielä saamaan rahat vakuutuksesta takaisin lääkärikäynneistä, joita loppuvaiheessa tein. Alitusta tuli siis arviolta noin 300e. Hienoa.

Mistä tämä kaikki raha sitten tuli? Tässä vaiheessa on syytä kiittää suuresti kaikkia matkaan jollakin tavoin tukea antaneita tahoja:

August ja Lyydia Heinon stipendirahasto
Diakonia-ammattikorkeakoulu
Hyvinkään seurakunta
Jokioisten Kunta
Jokioisten Seurakunta
Kirkon Ulkomaanapu
Kirkonalojen ammattijärjestö SVTL
Lions Club Jokioinen
Tampereen hiippakunta
Ystävät, läheiset, sukulaiset ja tuttavat

KIITOS!

Tietysti nyt kiitän myös sinua lukijani, ja kommenttejen kirjoittajani. Olette antaneet minulle paljon sisältöä muuten niin tylsään (?) elämääni, ja auttaneet minua muistmaan millaista täällä Pohjolassa oikein on. Olen seurannut kommentointianne mielenkiinnolla, nimittäin päätin kyseessä olevan pienimuotoinen piiloskaba. Voimme kai kaikki yhdessä todeta, että kisan voitti ylivoimaisesti "taru"-nimimerkin takana pysyttelevä(t) henkilö(t) huimalla 14 kommentin saldolla. Onnea voittajalle! *ClapClapClap* Voittaja(t) voi noutaa minulta pienoisen intialaismaisen palkintonsa nykimällä hihastani kohdattaessa.

KIITOS!

Intialainen sosiaalihäröilijä vaikenee, mutta.. vain siihen asti, kunnes palaa taas pallon toiselle puolelle häröilemään...