..joka on ihan vaan täysin intuition tuottama otsikko, lliittymättä mitenkään mihinkään. Paitsi että tulevaisuus on käsillä, ja alkaa heti kun nykyisyys loppuu. No well. Missäs nykyisyydessä mennään:

Diu on jäänyt jo taakse, ja matka kohti määränpäätä jatkuu. Diulta ei ole oikein muuta mainittavaa, kuin että turistiripuli oli, tuli ja meni. Mutta nopeasti. Odottelin että se jaktuisi edellisen kirjoitukseni jälkeen, mutta ei, kiinteää on tavara niin että hämmewntää. Hyvä kuitenkin näin. Turistiripulin loppumisen myötä pääsin siis jatkamaan matkaa. Matka suuntautui odotetusti Mumbaihin, jossa vietin muutaman päivän kaupunkiloman odotellen junaa, johon saisi lippuja. Oli piristävää olla välillä kaupungin hälinässä: Mumbai on hyvin samanalaisen oloinen kuin Kolkata siis tuinsin itseni viihdytetyki, vaikkakin ahdasta välistä Pohjolan aroilla kivekset heiluen lapsuutensa kirmailleella maalaispojalla. 

Toinen hirvittävän kova huomio minkä tein, oli se, että Mumbai on äärimmäisen kallis paikka. Maksoin kenkälaatikon kokosesta yleistä käymälää muistuttavasta herras-lukaalistani 500Rs per tuli-ilta-ja-tuli-aamu. Tällä hinnalla siis pyritään aika pitkälti rakkaan kolmi-kehäisen Helsingssonimme vuokratasoon jo hyvin kiivaasti. Karua. No, pari kolme päiväähän siinä meni kuitenkin kaikesta huolimatta. Kalliiksi tuli Pohjolan pojalle kaupungin hälinä muutenkin. Kadulla kävellessäni satuin näkemään kauppiaspojan, joka babukojussaan kovasti kauppasi kaikkea vanhaa. Oli basuunoja ja laatikkokameroita, valuurautasilitysrautoja ja... niin.. taskukelloja. Yksi vanha komistus jäi kovasti kaihertamaan mieltä, ja niinpä jouduin sen ostamaan. Hinnasta neuvoteltuamme päädyimme sopuun 2400Rs kohdalla, elikkäs näiden päivien aikaan hiilen vajaa 40 eugee. Kova hinta oli kellolla, mutta onhan se swiss made ja timanttikoneistolla varustettu. Niin, ja kullattukin vielä. Aivan täydellisesti se ei vielä käy, mutta välttää kuitenkin. Lienee käyttämättömyydestä johtuvaa kankeutta, ja rattaiden välissä pyörivää pinttymää joka komistusta vielä vaivaa. Täytynee putsauttaa hänet jahka osaava korjaaja ilmaantuu näköpiiriini.

Komeudesta puheen ollen: Oppariarvosanat tulivat, ja Hoo Kolmonenhan sieltä vierähti. Vaan oppari-naamakarvoitus jäi rehottamaan. En omista mukanani poistovälineistöä, enkä jaksa naamaani alkaa päivittäin kampaamaan, niinpä kasvoillani vallitsee härski luonnon tila. Ehkä nämä on nyt sitten reissuviikset. Niin tai valmistujaisviikset. Tai ööh. Kesäviikset? Saapa nähdä. Mutta karvoitus siis on ja pysyy, ainakin toistaiseksi. Incluudin nuo yksittäiset irstaan näköiset leukahaivenet. Ovat muuten jo todella pitkiä. 

Mumbaissa sain ilon/surun seurata/olla mukana/olla välikätenä perheriidassa. Delhistä kalliilla rahalla hankkimani reppu nimittäin riitautui pahasti selkäni kanssa, ja riita yltyi siihen pisteeseen, että sopuratkaisua ei vaan enää löytynyt: jomman kumman oli lähdettävä. Koska minulla on selkäni kanssa hyvin pitkäaikainen ja läheinen suhde, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi antaa lähtölupa uudelle reppututtavuudelleni. Löysin hänelle kuitenkin hyvän kodin erään katupojan huomasta, jossa hänestä oltiin hyvin kiinnostuneista, ja pienimmätkin taskuit heti kättelyssä tutkittiin. Eläköön hän rauhassa. Siispä uutta kaverusta selkäpololle hankkimaan. Poistin 50-litraisen pikkurinkan joka heti sitoutui selkään ja alkoi tehdä tuttavuutta. Suhde näyttää hyvin lupaavalta, jäämme odottamaan perheenlisäystä.

En ole lähtöni jälkeen juuri suomalaisiin törmännyt. Lieneekö kieroutuneista paikoista ja maailmanklkista joita koluan. Kenties. No, joka tapausksessa, yhtäkkiä keskellä Mumbain Colaban iltyapäiväryyhkaa kuulin kummastuttavan lauseen: ”Morjes! Hei, eiks me tunneta!” Mä notta Woot!? Mutta siinäpä seisoi, ihan ilmielävänä Tamperelainen Henkka, joka lensi samalla koneella Delhiin, ja jonka kanssa juttelin Delhin kentällä, ja joka on toistaiseksi ainoa ihminen tämän reissun ainaka, jonka kanssa olen Intiassa suomea rupatellut. Miten voi olla? Matkasuunnitelmamme oli niin täysin erilaiset. No, eipä siinä, vaihdoimme muutaman sanan, Henkalla oli mukana myös kaverinsa Veera, joka oli Tampereelta, as well. Kyllä oli mukava välistä sitä ensimmäistä kotimaista raplattaa. 

No, Mumbain iloista ja suruista huolimatta ja erityisesti niistä johtuen matkan oli jatkuttava. Hankin junaliput Goalle triplahinnalla (kiitos vain sinä viiksekäs setä Travel Agensyssä, toivottavasti rahat tulivat tarpeeseen..). Päästyäni junaan, suunnitelmani romutettiin: Kysyessäni saapumisaikaa Mupasan asemalle, vakuutti kondyktöörisetä että eipä tämä juna kuule sielä pysähdy. Erikois-speziaali-juna, ei ole pysähdyksiä, ei pysähdy nimittäin kuin päätepysäkillä vasta. Noniin, hienoa se-viiksekäs-setä-joka-anasti-rahani. Myit vielä lipun, jolla ei pääse sinne minne olen menossa. No eipä siinä, suunnitelmiin muutos, ja valitaankin Etelä-Goa Pohjoisen sijasta. Olin tyytyväinen ratkasuuni, ja kävin levolle. Aamulla herätessäni klo 6.10 huomasin, kas kummaa, että junapa seisoo jollakin random-asemalla. Aloin haistaa palaneenkäryä köndyktöörin puheissa. Ja kas kummaa, tuntia myöhemmin oli edessäni Mapusan asema. Ja juna pysähdykasissä. Muutaman sekunnin itseni kanssa neuvoteltuani päädyin palaamaan alkuperäissuunitelmaan. Siis suunnaksi Makups, ja sieltä Vagatorin ranta.

Mutta ehkä tuo konduktriääri yrittinkin vain hienovaraisesti vihjata jotakin. Ehkä hän ajatteli minun parastani. Nimittäin. Tämä on kaamea paikka. Aina täyteen ammuttu pakettimatkaturisteja roskaamassa ja käyttytymässä täysin sopimattomasti. (Oletteko kukaan seuranneet Matkaoppaat ohjelmaa: Tervetuloa sitten Vagatoriin.) Ja tietysti heitä ovat seuranneet turistiukottajat jotka rannalla ihmisiä häiriköi kaiken maailman lumppuja ja simpukkaviritelmiä kaupustellen. Ensimmäistä kertaa Intian liikenne pelottaa. Länkkärit ei kertakaikkiaan ole täällä sisäistäneet säännöttömän liikenteen periaatteita. Hanaa laitetaan Royal Enfieldeihin niin että kone huutaa kuolemaa, ja mikä hienointa, ajetaan aivan umpitunnelissa. Ei näin. En halua yleistää, mutta kun valkoihoinen vastaani moottorisycklellä viilettäää, niin hyppään vaitomasesti ojaan. Tämä minulle sallittakoon, jotta hengissä pysyn. 

Taas kerran huomasin, miten tärkeää olisi olla se aivan uusin Lonley Planet matkassa. Ei nimittäin tämä 5-vuotias travelleriopas paljon tiennyt kertoa paikan surullisesta kehityksestä. Se tiesi vaan, että hipit joskus saapuivat tänne, juuri tälle rannikolle, ja että tämä on se old school ghetto, travellereiden pyhiinvaelluskohde. Ikävimmäksi puoleksi näkisin tässä sen, että nuo ihmiset ylipäänsä tuodaan tänne, heidän maksettuaan samanverran pätäkkää, kuin minun koko kolmen kuukauden reissun matkabudjetti. Ja sitten he teholomailevat täällä viikon, ja palaavat yhä vain ankeina takaisin pohjolaan, turistiripuli mukanaan. Luulisi noilla summilla saavan parempaakin.

No, Luojan lykky oli kuitenkin se, että kohdalleni osui hyvä Gues House. Hintaa on 500Rs per untenmaat (ei ole tämä Goakaan mikään ilmainen paikka, kuten Diu) mutta varmasti siistein ja suurin huone, missä olen ikuna reissun päällä majoittunut. Huoneella korkeutta rapiat 5 metriä, neljöjä löytyy arviolta 25, ja sisältäen oman vessan ja kylppärin. Sekä tietysti kaksi ikkunaa, lukaali kun on läpi rakennuksen –mallia. Ja ovi avautuu rauhaisaan puutarhaan, jossa puutarhakalusteet ja kivetykset ja mitä kaikkea. Saattaapi olla että vietän yllättävänkin paljon aikaa majapaikassa Vagatorissa oloni aikana. No, ei auta itku markkinoilla, eikä pidättely, jos löysät on jo puntissa. Maanantaina Travelli agentille, ja liput kohti Etelä-Goaa, johon meinasi minut ystävällinen junamies johdattaa. Keskiviikon hippimarkkinat käyn pälyilemässä Anjunassa tuossa parin kilometrin päässä, mutta se on ehdoton takaraja: matkan on jatkuttava. Suuntana siis Palolen, josta olen kuullut pelkkää hyvää. 

Kiitos kommenteista, on mukava lukea kuulumisia koto-Suomesta. Pyrylle voimia eteenpäin, kyllä se siitä, kun alkaa juoksu maistua ryömimisen ja kuolaamisen sijaan!

Kuittaan. Loppu.