...ja mista tama johtuu: Silkasta tottumattomuudesta junassa nukkumiseen. Viimeyon junamatka siis rajoittaa melko paljon kirjoituksen selkeytta ja todennakoisesti kertaa virhelyontien maaran toiseen potenssiin. Siispa, jos rassaa, ala lue eteenpain. Nelja paivaa takana, ja spottina talla hetkella Ahmedabad Delhissa vietin pari kolme paivaa keraten erinaista tapreistoa. Ja sita myoden varustelista viela hieman muovautui, ja siita unohtui pari mukaani saamaa laksiaislahjaa. Siispa tassaviheessa kiitokset osakkaille Maija ja Mikko Karjalankadulta ja konttarin peralta. Kumarrus. Kiitos. Piste.

Talla hetkella siis mukana noin 45 litrainen reppu, joka on pakattu melkoisen tayteen, ja M-klubin logo askarreltuna kylkeen. Siis valmiina matkaan. Ehka osa tavaroista joutuu luovuttamaan matkantekonsa ennen paluuta Delhiin, kun tekeytyvat minulle merkityksettomiksi. Saapa nahda mitka ovat nuo onnelliset orjuudesta vapautujat. Edellisen blohgini loppupuolella valheellisesti, ja tietysti myos taysin perusteettomasti vaitin, etta... Ja vaihdetaampa tassavaiheessa sitten selkeampaan tekstiin.

Siis, aiemmin perusteettomasti väitin, että kaiken mitä matkallaan voi tarvita, saa Delhin turistighetosta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Nimittäin, yllätyksekseni täytyy todeta teille, että niinkin perustavike kuin riippumatto oli kiven alla. Niin tai ei ollut edes kiven alla, yritin sieltäkin kyllä etsiä. Siispä minun oli todettava väitteeni vääräksi, ja parssittava räätälisedän luo anelemaan josko hän valmistaisi minulle tuon löhöilymestan. Ja diili tehtiin, hinta tuli 300rs elikkäs semmoset 5 egee Pohjolan valtuuttaa.

Tavaroita kerätessäni huomasin myös yhden hyvinkin järkyttävän asian: vaikka olen Suomessa olessanikin pyrkinyt äärimmäiseen kiireettömyyteen ja hitailuun, josta kanssani apostolin kyydilla matkaa taittaneet muuten voivat kertoa monia surullisia tarinoita, niin huomasin silti omaksuneeni viime vuosien kiireyhteiskunnassa talsiessani paljon tuosta pakollisesta hopusta. Ensimmäiset päivät minun ätytyi todenteolla keskittyä, jotta olin luomatta itselleni tiukaa aikataulua ja vältyin juoksemasta jokapaikkaan. Tiukan henkisen taitelun, ja mutaman päivän Intiassa olon jälkeen alan kuitenkin hiljalleen omaksua tuon ajatuksen itsestään etenevästä elämästä, ilman sen paniikissa eteenpäin potkimista.

Turistiripuli ei ole vielä iskenyt, joten sitä odotellessa suuntana Diu ja riippumattoilu. Olen siis tällä hetkellä Ahmedabadista, josta siirryn pikapikaa ensiyönä bussilla kohti paratiisisaarta. Ahmedapadissa en viivy tätä päivää kauempaa, sillä kuten edelliselläkin yrittämällä, tämä on edelleen aivan yhä äärimmäisen kauea paikka olla. Siispä jos kallis hintataso (siis kuitenkin Intian tasoa. Toim. Huom.), ääretön saastuneisuus ja järjetön metakka 24/7 viehättävät, niin tänne vaan! Tere tulemasta. Minua ei kuitenkaan viehätä, joten kävin tuossa liput hankkimassa kohti relaxampia seutuja. Eikä täällä ole mitään näkemistäkään. Yki pahainen lämpi tehty kekselle kaupunkia, ja sekin uima/altaan muotoinen. Niin, ja yksi kätkö. Sen yritän pälyillä tuossa matkallani veilä ennen iltaa. Kätköilyn kannalta muuten Delhi yllätti positiivisesti: toista kymmentä aktiivista purkkia olisi ollut noukittavaa. Ne kuitenkin jäävät odottamaan toista tulemistani, ja sandaalien muotoutumista kävelykelpoisiksi.

Koska minulla ei ole juuri kerottavaa matkasta vielä tässä vaiheessa, pureudun jälleen kerran intialaisen elämänmenon ihmeellisyyksiin. Turistiripulista ja paskoista harrastuksista (kuten Kyösti Pöysti sen niin hupaisasti ilmaisee) onkin luontevaa siirtyä tämän päivän aiheeseen, nimittäin Boob Houseihin. Olen saattanut noita sontamajoja sivuta Sosiaalihäröilyn enkalla rundilla, mutta nyt tutustumme niihin toden teolla. Eli Intiahan on energiatehokuuden luvattu maa: Intialaiset käyttävät vain murto/osan siitä energiasta mitä me länkkärit törsäämme päivittäin. Sitäpaitsi täällä sähkölinja saattaa kulkea samaan suuntaan kymmeniä erillisä lankoja pitkin, kun Pohjolan kylmyydessä tyydytään yhteen vaivaiseen parikaapeliin. Kuinka tehokasta. Olen myös mieltynyt sähkölaitosten tarjoamiin yleisiin energiansäästötunteihin, joiden aikana pimenetään koko kaupunginosa. Ja puhtaasti intialaisen energiatehokkuuden nimissä. Siispä taskulamppu taas tästä lähtiena sellaisessa paikassa, että se on mahdollista löytää tuon leikkisän kuurupiilohetken aikana.

Jaa miten niin karkasi? Siis takaisin aiheeseen. Intialaiset tukevat äärimmäisyyksiin vietyä uusiutuvien energialähteiden käyttöä erityisesti maaseudulla. Otetaan erimerki: Perhe Inkkarilla on lehmä. Lehmistä sadaan sontaa. Sonnan perhe Inkkari muovailee mukaviksi kämmenen kokoisiksi letuiksi, jotka lähtkivät talojensa kylkiin tai muihin aurinkoisiin paikkoihin kuivamaan. Kun lätyton kuivaneet, Inkkarin perhe harrastaa tetristä ja kasailee ne hauskoiksi rintamamiestaloiksi. Ottavat siis Pohjolan arkkitehtuurista vaikutteita. Nuo reilun mertin korkuiset pinot vielä viimeistellään sivelemällä pintakerrokseksi tasoitesontaa, jolla varmistetaan ettei tuo sontatalo luhistu suden sitä puhkuessa ja puhallellessa. Tai monsuunin. Tai Inkkarin perheen pikkujulmurin. Siitä on sitten talon harjalta hyvä lähteä katosta pinoa purkamaan, ja puhtalla biopolttoaineella nuotiota virittämään. Siinä on pikku Julmuurin sitten mukava illan viiletessä käsiän lämmitellä ja makkaraa käristää sontaloimussa. Isä Inkkari vielä kertoilee vanhioja myyttejä menneistä ajoista. Voi veljet tuota leirielämää.

Tässä vaiheessa minun täytyy todeta, ettei minulla ole juuri muuta sanottavaa. Sen sijaan toivon että teillä on. Siispä nyt Pakkasukon pikku apuvoimat, nopeasti kirjoittelemaan elämän ihmeellisyyksiä ja oivalluksen hetkiä, joita olette siellä päin palluraa kokeneet! Piste.