Jo on virähtänyt melkoinen tovi Palolemissä. Siispä pieni raportti maan kamaralta taas. Mauri Antero Nummisen aikoinaan lauleskelemat sanat ovat pohdituttaneet minuakin joitakin päiviä sitten. Mökkini pihassa on nimittäin kookospalmuja vallan vaan melkoisesti, ja aina välistä pähkinöitä tipahtelee pihamaalle. Siispä eräänä päivänä päätin avata yhden niistä. Kookospähkinä ei näytä samalta kuin me sen kaupaa näemme, van siinä on kova ulkokuori ja 5 senttiä juurimaista ainetta ympärillä lisäksi. Ulkokuori oli hieman halki yhdestä pähkinästä, joten sinnehän lykkäsin vahvimman löytyneen linkkarinterän ja aloin vääntää. Sitkeä oli, mutta tunnin verran ähkittyäni oli ulkotuoresta revitty sen vrran paloj irti, että sain tuon kaupoista tutun version sisuksista kaivettua. Sitten improvisoimaan pähkinänsärkiää. Likkarin terä ei enää ollutkaan käyttökelpoinen, sillä kuori on niin kovaa, ettei sitä saa veisteltyä. Pyörittyäni ympäri pihaa, löysin kaksi vanhaa tiiltä. Siinä se: pähkin makoilemaan tiililaverilleen ja toinen tiili voimalla peitoksi. Vaan ei. On se pirulainen niin sitkeä, että vaikka kuinka moukaroisi, niin tiilet hajoilee, mutta kookkospähkinä, sehän on ehjä vaan. Siispä uutta taktiikkaa.. Ählsin kovin kauan pähkinän seurassa, kunnes löysin sopivan tasaisen (ja riittävän kestävän) kiven, jolla heittelemällä sain pähkinän luovuttamaan sisältönsä peruskalliota vasten. Sitten tutkimaan sisältöä. Jei! Valkoista sisuslihaa oli melko paljon.. homeessa. No, ei auttanut kuin lempata pähkyli mäkeen, ja aloittaa alusta. Nyt tekniikat oli kuitenkin jo vamiiksi hallussa, ja jo reilun puolen tunnin päästä viruttelin kookoslihan palasia tupperikipossan. Ne ovat hyviä, suosittelen.

Tikapuita taivaaseen, kuten vanha lastenloru sanoo, ja tuo pätee Palolemin pihapiirissäni kovin kovasti. Kaikkien palmujen kylkiin on nimittäin kirvestelty askelmia, jotta latvaan olisi helpompi kavuta pähkinöitä noutamaan. Itse en kuitenkaan ilennyt latvukseen kavuta, vaan odotin pähkyleiden kiltisti putoilevan luokseni. Näin siis meillä.

Palolemin rauhallisuus on silmiinpistävä. Kaikki lepää. Mutta kuinka ollakaan, öisin tuo rauhallisuus haihtuu. Heräsin pari päivää Palolemissä vietettyäni keskellä yötä valtaisaan paukkeeseen. Sarjatuliaseet rätisivät ja piippuliekit välkkyivät. Hetken kalman varjoaravisteltuani järeilin, että ei, ei täällä keskellä Goaa vaan voi olla sota käynnissä. Eihän täällä ole edes rajanaapureitakaan Madagarkaria lähempänä. Siispä pauke täytyy kertakaikkiaan johtua jostakin muusta. Sitten välähti, apatit! Pikkuvilpertithän tulittelee ja ilakoi papatein. Ja tämä sama rundi jatkuu yöstä toiseen; lähes päivittäin taivaalla näkee myos uudenvuoden välkettä, kun eri raviontolat houkuttelevat asiakkaita luokeen paukuillaan.

Papatointi yltyi tuossa sunnuntaina aivan äärimmillen, kun täällä vietettiin banskupuun synttäreitä. Kyseinen puska on vaaleanpunaisen norsupääjumala Ganeshin vaimo, ja sillä oli siis synttärit. Näinollen rantaan pystytettiin suuri sirkusteltta-katos, jossa oli banskupuska edessä, ja suitsukkeet paloivat ja papatit paukkuivat. Mielenkiintoinen meno oli karkeloissa.

No, yöllisistä sotameiningeistä ja tykistökeskityksitä huolimatta alan päästä hiljakseen kiinni intialaiseen elämänrytmiin. Ylös noustan jo ennen kukonlaulua, heti kun hiukankin sarastaa. Sitten nopeasti päivän toimiin, on nimittäin vielä mukavan vilpoinen ja pystyy jotakin tekemäänkin. Puolen päivän jälkeen alkaa olla niin kuuma, että yksinkertaisesti ei pysy ulkosalla puuhailemaan. Siisä tämä muutama tunti vietetään yleensä riippumatossa tai sängyssä lekotellen  hyvää krijaa lukien tai torkahdellen. Kun kello alkaa olla neljän ja viiden välillä voi riippumatosta hiljalleen luopua, ja alkaa jotakin touhuilemaan taas. Kun aurinko alkaa painua nyppylöiden taa kuuden ja seitsemän välillä, on aika siirtyä ravontolaan ja tilata hiljakseen jotakin murkinaa. Päivällä kun ei kertakaikkiaan tee edes mieli syödä mitää kuumuudesta johtuen. Sepä siitä. Paitsi että tänään rinkkaa selkään sovittaessani toisen kerran järkytyin samasta asiasta. Vireä elämänmenoni ja kuumien päivien aikaansaama syömättömyys on imenyt miehestä mehut. Pitkään pohjolassa ankaria talvia varten keräämäni arvokkaat vararavintovarastot ovat huvenneet, ja jouduin jo toistamiseen kiristämään rinkan vyötäröremmiä kun se roikkui velttona lantiolla. Täytynee siirtyä rasvaisempaan ruokavalioon ettei liian suuria menetyksiä pääse tapahtumaan.

Nukkumisesta vielä muutama sana. On kummallista, miten - nyt kun täällä olen – päädyn miltei joka yö seikkailemaan sinne Pohjolaan teidän kanssanne. Olen yöaikaan puuhaillut siellä jo vaikka mitä kaikkea. Mielenkiintoinen ilmiö, ottaen huomioon sen, että unet toimivat päivän aikana kertyn teidon järjestelemisessä.Ja kovin vähän luulisi muistini sieltä leimaavani päivittäin asioita täällä ollessani. Vaan kukapa niitä kieroja aivoratoja voisi muutenkaan ymmärtää. Mystistä kuitenkin.

Ei varsinaisesti nukkumiseen, mutta laiskuuteen liittyen muistutan: Ku lähdette reissaamaan, niin olkaa ahkeria ja käyttäkää sitä käsidesiä. Itse täytyy kyllä tunnustaa, että en sitä kytä, ja tuon hyvän tapani onnistuin unohtaman jo sillä ensimmäisellä reissullani. Ja nyt olen ollut yhtä laiskana, pari kertaa olen pullo avannut, ja silloinkin vain haavoijen ym. hoitoon. Ei näin. Kaiken kukkuraksi olen yltynyt niin laiskaksi, etten Palolemissä oloaikanani edes ottanut aurinkorasvaa rinkasta. Tästä karvaasti sainkin sitten kärsiä, nimittäin onnistuin polttamaan rantatuolissa rötvätessäni molemmat jalat säärestä alaspäin, kun ne eivät mahtuneet aurinkovarjon alle suojaan. Ei näin. Ei todellakaan näin.

No, en minä pelkästään laiskotellut oo lopunkaikkineen. Olin niinkin aktiivipäräyttäjä, että eräs päivä renttailin tiselleni kajakin, ja lähdin meloilemaan pitkin rantaa. Metrin allokko vähän hidasti menoa, mutta ei se sitä estänyt. Kajakoidessa oli hyvä katsella maisemia ulapan uunnalta, ja saipa hyvän yleiskäsityksen kauempaa katsellessaan. Rantautuessani sain vielä otettua vahingossa aallon. Enipä ole ennen tullut aallonharjalla ratsastettua, varsinkaan kajakilla. Reilun kahden tunnin reissu kustansi kaikkine varusteineen 200Rs, suosittelen. Aktiivisuuspärinöissäni väsäsin tänään aamusella myös yhden kätköpurkin lisää, ja se nyt sitten odottaa julkaisuaan, ja samlla odottaa Palolem käytköytymistään, tuosta rantakylästä lähin kätköpurnukka kun on tähän asti ollut reilun 40 kilometrin päässä. Että näin.

Intiassa olostani huolimatta olen toiminut perintisillä metodeilla. Erityisesti ruoan suhteen. Ensinnäkin, eräänä päivänä inotuduin perinteilemään, ja etsiydyin ravintolaan, jossa tarjoiltiin kalakeittoa. Ja Voi veljet, se maistui miltei Rehtijärven kuhasopalle. Tietysti ekstrana hienoinen intian flavour. Mutta yllättävän autenttisen makueläyksen sain aikaan.

Toinen ruokaretki tapahtui Lauantai-illasta, jolloin päätin noudattaa kaikille tuttua lauantain menua: Pizzalaatikko kainalossa kotiin. Tällä kertaa laatkko kuitenkin sisälsi aidon kiviuunissa paistetun Italialaisen roiskeläpän. Palolemissä nimittäin pitää ravintolaa (nimeltäään Magic Italia) eläkeikäinen italialaispariskunta, joka on muuttanut vanhoja päiviään viettelemään tähän sympaattiseen rantakylään. Roiskeläppä piti hintaa 200Rs, eli jotakuinkin saman veran kuin se Denniksestä tai Oliivista hankittu lauantai-läppä. Ei paha ollenkaan, suosittelen.

Kaikille nyt tiedoksi, että tuo kuvagalleriasta löytynyt haava EI siis ollut mikään mahtipontinen sydänhalvaus-vekki, vaan sidontatarpeet olivat vain sen verran alkukantaiset, että pajketista tuli HC. Latasin muuten kyseiseen galleriaan taas parisen kuvaa. Siispä kiireesti osoitteeseen: http://www.facebook.com/album.php?aid=165210&id=706916508&l=f236e5ca73

Eipä siinä taas sitten. Kiitos taas kaiksesta kommenteroinnista. Olkaahan ahkeria kirjoittelemaan oikein erityises oivaltavia kommenttej ilokseni. Ilmeisesti Suomessa alkaa hiljalleen kevät kurkotella kaamuksen keskellä. Täällä olen huomannut saman kehityksen. 8. päivä oli ensimmäinen pilvinen päivä sitten Delhistä lähtöni. Niin, Delhissä tosin pilvt aiheutivat pollutioonista, jota leijailee autojen perärööreistä niin ettei aurinkokaan paistele. Siispä, sadekausi alkaa lähestyä ja niinpä minun on siis aika ottaa suuntani pois sen alta. Tämänhetkisenä paikkana Margao, josta yöjunalla Bangaloreen, ja sieltä huomenna Chennaihin. Chennaista olisi tarkoitus siirtyä laivoitse Andamaneille, mutta saapa nähdä onnistunko liput koukkaamaan. Sen näyttää keskiviikko ja kovat metsästystaidot.

Loppu.