”…nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.” Ja toi maa, muistojen Intia, on varmasti hyvin erilainen sulla ja mulla. Olethan päässyt tarkastelemaan reissuani vain vajavaisten kirjotustaitojeni rajottamana. Ja sitä paitsi en ole kertonut koko totuutta. Olen omavaltaisesti pilkkonut ja sommitellut, ohjaillut ja johdatellut, soveltanut ja suodattanut. En voi sitä sulle todellisena kuvata, mene itse kastomaan. Nyt kuitenkin heittelen keräämäni palaset ja mukaan tarttuneet pistokkaat lasipurkkiin, ja tarkastelen tuota luomusta hetken kuin pientä bonsai-puutarhaa. Eli mitä jäi käteen. Sinä voi koota oman versiosi kommenttiin, ja saamme huomata, että ne ovat hyvin erilaiset.


No, mutta aloitetaampas hieman kauempaa ennen kuin palataan lähtöruutuun. Eli illallisen jälkeen otin ne muutamat huonousti nukutut tunnit itselleni, ja puoli 5 aikaan olin pystyssä. Soittoa ei tosin tullut huoneeseeni, mutta puhelimeni herätystoiminto kuitenkin pirahteli ja toivotteli minut tervetulleeksi raadolliseen maailmaan. Tavarat oli valmiiksi pakattu, ja niin sain itseni jo aamu 5 aikaan alakerran respaan ja löin avaimet tiskiin. No, respapoika vian sanoin näkemiin, ja ohjasi minut ulos. Minä että notta tuota noin, minä sitä kyytiä sinne kentälle, että maksoinkin jo ennakkoon. Mutta ei. ”Mina en tiata mitan tama asia, ota taksi” Nojuu ei. Ja eikun kuitteja kaivamaan. Ja setä vaan pyörittää päätään. No, toinen setä, joka tuon kuitin oli kirjoittanut, nousi sitten, ja pyöritteli hänkin päätään. Sitten kuitenkin tokaisi että tulee tulee, men ulos odttamaan, ja kysele sieltä. Minä että en kyllä, odotan tässä juuri niin kauan kun ohjaatte minut autoon. No, ei auttanut sedän kuin lähteä ulos kanssani. Ja sitten hän osoitti autoa ja setää, sitten toista ja vielä kolmattakin. No, kamani päätyi autoon, mutta en edelleenkään tiedä oliko setä koskaan muistanut minulle minkäänlaista autoa hankkia. No, sanopinm kuskille joka tapauksessa että maksoin ennakkoon, ja en tulisi kentällä kyydistä mitään maksamaan.


No jep, kentälle matkani kävi, ja matka oli pitkä. Ja sen aikana kävimme mielenkiintoisen keskustelun Delhin tämän hetken katukaaoksesta. Mitä ilmeiimmin sedät siis yrittävät nuo katurempat saada valmiiksi jo syyskuuhun mennessä. Ja Delhin moukarointi ei lopu tähän, seuraavaksi on ilmeisesti vuorossa kaikki katupäälystykset ja sen jälkeen metroverkosto ja lentokenttä ja juna-asemat. Ne moukaroidaan samoin maan tasalle ja kunnostetaan viimosen päälle. Ja ensi keväänä pitäisi Delhi näyttää aivan uudelta.


No, kentällä sitten, sain Check-inin tehtyä, ja tavarat koneeseen. Niin, paitsi tuo murheen matkani rakas murheenkryyni, Didgeridoo aiheutti taas sekasortoa ja hajaannusta. Sedät olivat hyvin epäileväsiä sen suhteen, ja lopulta sain ilolla lähteä sedän perässä, ja teimme sille läpivalaisut ja paperit ja kaiken maailman kuittaukset että ei, en aio Dodgelläni ketään tappaa, mikä kyllä olisikin hankalaa, koska se on menossa ruumaan, johon minulla ei taas juurikaan asiaa lennon aikana ole. No, sitten, koska se oli Special Item, sain vielä odotella jonkun tovin, että sedät ottivat pötkylän tiskin taa, josta se käsipåelillä ruumaan roudattaisiin. Voi veljet.


Lento meni hyvin, ja katselin leffoja. Ja söin. On muuten Mika Kaurismäki ohjannut todella hämmentävän elokuvan, Kolme viisasta miestä on nimeltään. Suosittelen katsomaan, hienoja ajatuksia leffa sisältää, ja pyörii suurten kysymysten äärellä. Syntymä, elämä, kuolema. Maailma, ihminen. Mutta hienoudessaan hyvin hämmentävä leffa. Jossain vaiheessa mietin, että onkohan se oikeesti edes ohjattu, vai onko se vaan kuvattu useemmalla kameralla yhtenä ottona, ja tavallisena ravintolailtana, kun taiteen tekijät menee kuppilaan ja etsii todellisuutta huuruisen lasin pohjasta. No, katsokaa niin tiedätte mitä tarkoitan.


Mikä oli ensimmäinen kokemukseni maan kamaralle laskeuduttuani: kylmyys. Täällä on kylmä, todella kylmä. On jännittävää, että vaikka lämpötila ei ole järin kylmä, niin maa hohkaa ääretöntä kylmyyttä. Intiassa maa hohkaa aina lämpöä, kävelyalusta on kuuma. Nyt, kaksi päivää myöhemmin on edelleen hyvin vaikea sanoa sopeutumisestani mitään. En edelleenkään ole ehkä täysin sisäistänyt paluutani. Elämän syrjästä on vaikea napata kiinni, kun ei tiedä mistään mitään. Elän jollain tavalla niitä päivä, jotka tulivat täällä heti lähdettyäni, koska siihen vaiheeseen elämäni Pohjolassa tänne jäi. No, ehkä ensiviikolla, kun saa rampata suomalaisen byrokratian pyörteissä työhjommia ja työttömyyttään ja valmistumisasioita hoidellen, alkaa hiljalleen realisoitua eteeni se, että olen täällä. Sen sijaan psyykkisiä sopeutumisprosesseja nopeammin on lähtenyt käyntiin fyysinen sopeutuminen. Ensinnäkin flunssa yltyy. Kurkku on kipeänä. Tärisen takki ja huppari ja housut ja sukat ja talvikengät jalassa. On kylmä. Ja toisekseen suolistoni toimii: turistiripuli alkoi jo heti lauantaiaamuna. Ja se jatkuu. Toivottavasti ei pitkään.


Noniin, lupasin tuota bonsai-puutarhaa sitten silmäterilläni tökkiä. Eli mitä jäi käteen. Edelleen reissuni syvin tarkoitus on minulle hieman hämärän peitossa, mutta. Merkittävimmäksi asiaksi nostan ehdottomasti kaiken sen pysähtyneen ajan toimintahetkien välissä. Junassa istumisen, laivassa kärvistelyn, riippumatossa makoilu ripulia kärsien, neljätutninen odotus ennen jonkun viraston aukeamista. Tunti jona odotat ruokaasi ravintolassa, tai laiturilla myöhässä olevan junan tulemista. Sen ajan jota lapset nimittävät tylsyydeksi ja aikuiset waste timeksi.Se on nimittäin meille ihmisille yleensä tärkeintä. Silloin et voi tehdä mitään. Et voi kiirehtiä mihinkään, sinun on pysähdyttävä. En voi vaikuttaa ajan kulkuun, sinun on vain oltava. Toulloin ne ajatukset rullaavat päässä, ja väitän että tuona aikana saamme yleensä eniten aikaan, paljon enemmän kuin silloin kun olemme ahkeria ja teemme kiireessä kaikkia niitä pieniä merkityksettömiä askareita, joilla yritämme estää tuon tylsyyden astumisen elämäämme. Toisekseen minulle jäi käteen tukko yhteystietoja. Ihmisiä, joita tapasin reissulla. Joita ehkä tapaan myöhemmin. Tai ehkä en. Mutta yhteysitedot vaihdoimme, jotta jos minä eksyn heidän lähelleen, tai he minun, voimme tavata. Tai pitää yhteyttä ihan muuten vaan, kysellä elämästä.


Kolmanneksi nostan ehdottomasti sitten ne paikat. Paikkoja joita en kuvitellut olevan olemassa. Joista minulla ei ollut mitään käsitystä. Ja paikkoja joissa koki ja näki. On monia paikkoja, joihin, jos mahdollista, menen joskus uudestaan. Havelockin saari on yksi ehdoton. Saaren pikkuisuun ja välittömyys on todella vaikuttavaa. Se että kaikki pysähtyy siellä. Ja se ihmisten ääretön ystävällisyys. Todella takaisin menon arvoista. Toisena tulee Kolkata ja Diu, joihin edellinen reissuni suuntautui. Kolkatassa näin paljon tuttua, ja tuttuja. Paikkoja ja ihmisiä, joita seuraavakin reissu Intiaan on miltei pakotettu sisältämään. Eräänlainen kotiinpaluu sekin. Diu taas, enää ei paljon näekmistä ole saarella ole, mutta jotenkin olen vaan varma, että taas kerran, jos Intiaan päädyn, päädyn myös tuolle pikkusaarelle polkupyörää rääkkäämään ja elinympäristöä ihmettelemään. Diuhun liittyen olen pakotettu mainitsemaan, että tuo matka Diulle/Diulta paikallisjunalla luonnonpuiston läpi jäi kokematta, ja siihen aion ensikerralla vaivautua. Matka ei ole helpointa tehdä noin, eikä nopeinta, mutta kylläkin halvinta ja hienointa. Ellei sitten erityisesti kaipaa paniikkikokemuksia sleeper-bussejen sängyistä lentelyyn. Kolmantena nostan esille Etelä-Goan ja Palolemin. Goa ei sinänsä kyllä enää vedä, se on hyvin nähty, mutta Palolem oli lepposa paikka. Ja sinne voisin mennä käymään joskus uudelleenkin.


Paikkoja näin, mutta paljon jäi myös näkemättä. Huomasin jossain vaiheessa matkaa, että 3kk on aivan liian vähän Intian näkemiseen. Olin siis pakotettu karsimaan. Kerala jäi koko osavaltiona korkkaamatta, kuten toki moni muukin Intian 28 osavaltiosta, mutta Kerala erityisen mielenkiintoisena sellaisena. Sen jokilaivat ja viidakkomeininki ovat asioita jotka ehkä sisältyy seuraavaan Intian visiittiin. Myös Darjeeling, jossa viimereissulla olin käymässä, ja Himalajan vuoristo ylipäänsä on Intiassa todella näkemisen arvoinen, mutta aikataulu ei kerta kaikkiaan antanut periksi sinne itseäni kiidättää. Myös Andamaneille jäi moni saari koluamattomaksi, ne kun ovat kukin hyvin omaleimaisia, ja kaikessa eristyneisyydessään kuin pieniä maailmoja. Siispä sinnekin sitten ensikerralla. Yksi kiinnostava juttu olisi myös Rajasthanin, tuon luoteis-osavaltion aavikkoylängöt ja kaikki se hiekka ja kuumuus. Keltainen koruttomuus. Saapa nähdä onko siis Seuraavana vuorosssa Intian kameliravit ja erämaan eksytys.

No, sitten tuli nähtyä paikkoja, joita ei välttämättä olisi tarvinnut nähdä. Mihin en suosittele menemään, ja vakuutan itselleni, etten uudelleen itsekään noita paikkoja näe. Top 1:nä on ehdottomasti Ahmedabad. Todella kaoottinen ja yksinkertaisesti vain surkea kaupunki. Siellä ei ole mitään, sieltä ei voi löytää mitään, eikä sinne varmaan tulekaan mitään. Tai en tiedä, tapasin erään pariskunnan, jonka kauniimman sukupuolen edustaja oli ehdottomasti vaatinut että tuohon maanpäälliseen manalaan on mentävä, hänen edellinen visiitti kun oli ollut kerta kaikkiaan niin mahtava. No, toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun vakuuttelen itselleni Visiittini Ahmedabadissa olevan ehdottomasti viimeinen. Vaan luulempa että tuo vakuuttelu on kerta kaikkiaan turhaa, sillä Luulen että taas kerran joudun sinne vaivautumaan, jos Diulle halajan. Heti kovana kakkosena tulee se etelänaapuri siinä sitten: Mumbai. Sairaan kallis, sairaan mitäänsanomanton, ja sairaan… No, eiköhän tuo mitäänsanomaton kerro kaiken. Tuo Intian IT-metropoli ei länkkärin näkökulmasta juuri eroa muista likaisista kaupungeista muuten kuin sillä, että saat maksaa siitä mangostasi viisinkertaisen hinnan, ja kerjäläiset pyytää rupian siasta satkua. Ja ne pukeutuvat smokkiin ja silinteriin. En suosittele. Älä edes pysähdy. No, sitten tulee vielä Pohjois-Goa, josta matkan jossakin vaiheessa avauduin. Kallis, töykeä ja pilattu. Ei sinne enää. Ehkä se jollekin sopii, minulle ei. Mielummin tsillailen niissä viidessätoistamiljoonassa muussa paikassa joita tältä mollusalta löytyy, jotka eivät vielä ole noin surullisessa tilassa kun tuo pala länsimaista lomaunelmaa.


Mitä sitten tekisin toisin seuraavalla reissullani. Se on yksinkertaista, helppoa, ja lyhyttä. Enemmän aikaa, vähemmän paikkoja ja siiryttäessä liput hommataan ajoissa, eikä vasta edellisenä päivänä. Näiden sääntöjen avulla matkanteko olisi ollut huomattavasti miellyttävämpää.


Ehkä sitten vielä katsahdan rinkkaani, ja listaan vähän tavaroita. Mikä oli ehdottoman onnistunutta matkaseuraa, mikä ei-niin-onnistunutta. Siispä Top 5 pakatut ovat: Tuo parjaamani Tupperware-peili-ompelusetti. Ilman neulaa ja nyörin viuhuntaa olisivat suurin osa vaatetusrievuistani tällä hetkellä surkeita riekaleisia tiskirättejä samoin lakanakankaat, päähineet, huivit rinkat, kassit, ja kaikki muu mahdollinen kankainen. Lankoja jouduin ostamaan lisää. ja se tapahtui matkan alkupuolella. Mutta ompelusetti siis, ota mukaan! Toisekseen jesari-roudari-jesse-ilmastointi-ihmeteippi. Ilolla ilmoitan että kykenin myös oikein arvioimaan sitä tarvittavan määrän: se loppui viikkoa ennen maaliviivaa, mutta tuon jälkeen en edes olisi sitä kertaakaan tarvinnut. Kaikki teipattava oli teipattu. Metrin verran sitä kuussa meni noin. Kätevä, nopea, helppo ja kestävä korjaussarja. Ei kylläkään aina kaunein tai huomaamattomin. Sitten Linkkaripihdit. Nuo kalastajan verrattomat koukunpoistovälineet. Kapistukset lähtivät mukaan villillä kortilla. En todellakaan näin jälkikäteen tiedä miksi, mutta pohdin pitkään tarvitsenko niitä todella matkassa. No, tarvitsin, ja paljon. Käyttöä oli itse asiassa niin paljon, että nyt noita kapistuksia katsoessani huomaan että ne ovat melko lailla loppuun käytetyt. Ruoste on hieman tehnyt tuhojaan noissa muutaman euron ”Stainless Steel” –halpahallityökaluissa, ja kaikki terät ovat melko lailla vääntyneet ja kuluneet loppuun. Veitsen terä on myös jännittävässä 30 asteen takakenossa, kun otti nokkiinsa liiallisesta kookospähkinäkäsittelystä. Neljäntenä tuotteena, heti kolmen ensimmäisen jälkeen tulee korvatulpat. Niiden luoman hiljaisuuden avustamana on nukuttu niin monta yön tuntia niin metropolien keskustoissa, kun junien punkissakin. Milloin hindut yltyvät amupuilemaan raketteja, milloin katukoirat tappelemaan, milloin matkatoverit äänekkäästi keskustelemaan. Mutta arvon korvatulpat loivat minulle kerta toisensa jälkeen hiljaisuuden. Sitten viidentenä, eikä suinkaan vähäisimpänä, vaan viidenneksi merkittävämpänä on lätsä. Tuo aina niin muodikas ja joka asuun sopiva päähineeni, joka tälläkin reissulla minua uskollisesti palveli. Ensinnäkin sen funktiota sääsuojana ei pidä väheksyä. Milloin se jalosti suojaa minua hengenvaaralliselta aurongonpistokselta ja nestehukalta, milloin urheasti imaisee pintakerrokseensa rankkasateen runtelut ja pitää päänahkani kuivana. Ja mikä parasta, se toimii myös paljon muuhun. Esimerkiksi kun sinulla on tavaraa, joka ei mahdu käsiisi, voit aina tempaista tuon pussihatun kantovälineeksi. Ja kun sinulla ei niissä vaatteenrievuissasi ole taskuja, ja kun et rahapussia varten viitsi kassia ottaa, voit aina tunkea sen lätsäsi sisään. Samoin metrolipun, kynän, pienen muistivihon tai kameran vara-akut. Mahtava päähine. Ylistetty olkoon se. Eikä pidä väheksyä sääsuojaa myöskään noille esineille. rankkasateessa on kerta kaikkiaan mahdotonta sitä kännykkää tai rahojaan pitää kuivana, niin paitsi jos tunget ne lätsän sisään. Siispä siinä viiden kärki.


Myös matkalta tarttui mukaan kaikenlaista hyödyllistä. Ensimmäisenä täytyy mainita hyvät kengät. Huonot kengät ovat huonot, ja ne jouduinkin vaihtamaan jo Mumbaissa. Ja hyvät kengät ovat hyvät, vaikkakin hinnakkaat. Mutta niitä käytän edelleen, ja tulen varmasti vielä jonkun vuoden käyttämään. Isto suosittelee. Toisekseen loistohankintana toimi lakanaliina, mallia joku 100Rs puuvillakangas kokoluokkaa suuri. Tämä uskollinen matkaveijari lähti mukaan jo heti Delhiin saavuttuani, ja se saapui mukanani myös takaisin Delhiin, toki paljon nuhjuisempana, mutta funktionaalisesti edelleen yhtä hyvänä. Tuo arvon kangas toimi minulla paitsi lakanana ja peittona erilaisissa tilanteissa, myös usein pyyhkeenä, ranta-alustana ja välistä päänalusena ja istumasuojanakin. Havelockin helteissä äidyin sen myös heittämään lanteilleni ja sillä verhoamaan alaruumiini intialaisille miehille perinteiseen tapaan. On erittäin miellyttävää, kun kuumudessa ilma kiertää ja tuuli kulkee. Otinkin tuon lakanani sitten vyötäisilleni päivästä toiseen, ja lopulta sitä käytin melkein pelkästään. Mahtia. Ja koska länkkäreitä ei ole useinkaan totuttu näkemään kyseisessä perinneasussa, se aiheutti yleistä hilpeyttä, spontaania sosiaalisuutta ja sen, että minua ei useinkaan pidetty turistina, ja kusetusyritykset vähenivät massiivisesti. Elämä oli siis helpompaa. Yleisestä hilpeydestä jäi erityisesti mieleeni hämmentynyt myyjärukka Delhin underground marketilla (siis tuollaisella kellariin rakennetulla äärettömän laajalla markkinahallilla, jossa riittää kaupittelijaa ja hihasta vetäjää): ”Excuse me MadamHello Sir!!” Itse asiassa miellyin tuon käyttöön siinä määrin, että voin teitä kesähelteillä järkyttää ja yleistä pahennusta aiheuttaa näyttäytymällä tuo kangasriepu päälläni Suomen maassa. Älkää siis järkyttykö. Vaan ottakaa lakanat käyttöönne! :) Sitten vielä yksi loistohankinta: Salmiakki, joka lähti matkaan todella spontaanisti. Minun ei sitä nimittäin pitänyt ottaa, mutta äitini sen kentälle mennessämme eräästä kahvilasta antoi, ja hoiviini vapautti. Ja minä sen siinä sitten reppuun sulloin. Ja täytyy sanoa että se oli hyvä valinta. Oli erittäin miellyttävä maistella sitä kovin suomalaista suolakarkin makua sillon tällön kun oli taas kerran riisivelliä viikon vetänyt, ja kyseinen velli oli suoliston läpi yhtä nestemäisenä valunut. Ja tuolle 3 kk reissulle 2 karkkiaskillista oli erittäin sopiva määrä. En millään lailla kontrolloinut kulutustani, mutta viimeiset karkkirämmäleet askin pohjalta raavin Kolkatasta lähtiessäni. Siis hyvin piisasi.


No, sitten matkaan lähti myös asioita, jotka toimivat ainoistaan kuntoa kohottavina tekijöinä, ja jotka olisi voinut yhtä kovalla käytöllä olla täällä kotosuomessa matkani aikana. Ensinnäkin Avaimen Punainen tiili oli yksi CD boksini taskuja täyttämässä. Ja samassa taskussa se pysyi koko matkan ajan. Kertaakaan en sitä kuunnellut, ei vaan ollut tarvetta. Olisi voinut olla, ehkä, en tiedä, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan ollut. Sitten flip flopit, jotka aikoinani eurolla poistin Jämsän punasen ristin kirpparilta, ja jotka olivat käyttämättä koko reissun. Otin ne mukaani suihkukengiksi yleisten suohkujen varalle, mutta olin vain koko reissuni ajan niin mukavuudenhaluinen sikaniska-länkkäri-vätys, että en kertaakaan majoittunut pidempään huoneessa, jossa ei omaa kylppäriä ollut. Näin ollen flip flopit saivat toimia painolastina koko reissun ajan aina Kolkataan asti, jossa ne toimitin Äiti Teresa –kodille muiden tarpeettomaksi käyneiden vaatteiden kanssa. Toivotaan että nuo varvasläpsyttimet ajautuvat aktiivisempaan käyttöön siellä, kuin minulla. No, yksi ehkä-hieman-turha-matkakumppani oli myös toinen laturi puhelimeen. Se tuli mukaan vahingon saattelemana, kun latasin kännykkääni eri laturilla, kuin olin suunnitellut mukaan ottavani. Sitten vaan latauksen jälkeen laitoin tuon toisen laturin reppuun. Mutta koska olen tällainen, tiedätte kyllä, en vaan voinut luopua tuosta turhasta 2 euron laturista, vaan olin pakotettu sen koko matkani ajan raahaamaan mukanani ja sitä myöden tuomaan takasin Suomeen. Siitäkin huolimatta että sille ei ole yhtään enempää käyttöä täällä. Hyvä Isto. Sitten vielä yksi, melko yllättävä rinkan täyte: aurinkolasit. otin – tietysti – mukaani silmälaseihin kytkettävät aurinkoklipsisysteemit, mutta en niitä jostakin syystä kertaakaan matkan aikana vaivautunut laseihini kytkemään. Sen sijaan klipsien kotelo toimi kyllä eirttäin hyvänä säilytyspaikkana kuulokkeistani irronneille pehmusteille, sitä kun en koskaan ylimääräisesti avannut, ja näin ollen pehmusteet eivät hukkuneet. Hyvä kotelo, vaikka vähän tuha kerta kaikkiaan olitkin sisältämine laseinesi


Pari asiaa tuli myös hankittua, jotka oli kerta kaikkiaan turhakkeita. Ensinnäkin Didgeridoo. Matkani kannalta se oli ehkä turhin ja hankalin väline. Siitä ei koskaan aiheuttanut muuta kuin hankaluuksia. Ja se oli painava. Ja se oli aina liian pitkä joka paikkaan. Ja sitä oli hankala kantaa rinkan kanssa. Ja se oli kerta kaikkiaan turha hankinta. Kylläkin miellyttävää että sen suomeen raahasin, mutta turhake matkassa. Todella. Turhake olivat myös snorklausvehkeet. Vievät tilaa melkosesti. Ja toisekseen olivat vähällä käytöllä eräistä krokotiili-sitsueissöneistä johtue. Mutta. Vaikka olisin enemmänkin päässyt snorklailemaan, olisivat ne olleet silti turhat, sillä Havelockilla sai joka paikasta lainaksi tai vuokralle välineet tuohon aktiviteettiin. Ja Pellicon Beach Resortssa, tuossa Havelockin kodissani, oli muiden reissajien jättäminä ehkä kymmenen settiä noita vempeleitä, joita sai vapaasti käyttää ja suklausreissuilleen mukaan ottaa. Siispä ensikerralla tiedän: Jos haluat snorklailla, älä vaivaudu siihen välineitä ostamaan. Ovat turhakkeet.


Sitten pieni vinkkikorneri. Millä helpotat matkaasi, mikä on se reissaajan ultimatein sukkahousu-kikka: Finskulla on lennoillaan jokaiselle matkustajalle varattuna torkkumatyyny. Löydät sen istuimeltasi. Se on laadukas Finlaysonin pallokuitukapistus kestävällä tyynyliinalla. Se on pieni ja hyvä. Ota se lainaksi, ja palauta paluulennollasi koneeseen. Kauhistuttavat niskakivut junamatkoilla ja intialaisten hostellien kivimurskatäytetyynyllä valvotut yöt ovat sinun kohdaltasi ohi tällä pikkutipillä. Ja voin kertoo, että nuo hostellien tyynyt ovat oikeesti välistä todella kauhistuttavia. Sitten. Otat tietysti reissullesi mukaan oman lukon tavaroidesi turvaksi. Abloy on oiva valinta, koska sellaisia ei ole Inkkarilassa nähtykään. Ja tietysti otat siihen vara-avaimen, ihan vaan kaiken varalta. Mutta missä säilyttää sitä turvallisesti, kun liikut koko ajan. Valitse sille hyvä piilo, joka on aina sama. Esimerkiksi riippumaton sauman sisus. Tai ovesta lähimpään metallitolppaan takapuolelle magneetilla. Mutta aina samaan paikkaan, sillä vakuutan että muuten et sen olinpaikkaa muista. Tai sen jossain vaiheessa unohdat muuttaessasi. Unohduksen varalta ota myös toinen vara-avain mukaasi. Mukaan ota myös pinsetit. tulet niitä tarvitsemaan useasti. Itse en ottanut. Niinpä sitten kaikki tikut jalkapohjista ja kivat kynsien alta kaivettiin neulalla. Ja se on aina yhtä kivuliasta. Vaan jostakin syystä ei koskaan tullut hankittua niitä pinsettejä matkan varrella. Se on kyllä jännä. Pinsetit on asia, jonka unohtaa heti kun sitä ei tarvitse, ja kun niitä tarvitsee, niin silloin ei pysty niitä lähteä hankkimaan.


Nyt on aika hiljaa kiittää siis. Kiitos sinulle, kun olet aktiivisesti tai vähemmän aktiivisesti seurannut reissuani. Ehkä se on herättänyt sinussa kipinän lähteä itsekin, ehkä ei. Mutta toivottavasti se on herättänyt sinussa jotain. Ajatuksen, ilon, mietteen tai vaikka inhon. Inhokin on hyvä, sillä se yleensä herättää ajatuksen, sen mietteen, ja se ilon.


Kiitos kommenteista. on ollut ilo lukea tarinoita. Kuten arvata saattaa, Sosiaalihäröily kakkosellakin oli pyy pivossa ja ketunhäntä kainalossa. Osallistuitte kisaan, kilpailuun, skabaan. Kuten pari kertaa ohimennen vihjasin, tällä kertaa ei ratkaissut määrä vaan laatu. Siispä etsittiin sitä oivaltavinta ja välkyintä kommenttia. Mitään maata mullistavaa ei tullut, eikä se ollut tarkoituskaan. Voimme kuitenkin varmasti olla yhtä mieltä siitä, että Antin maaliskuun lopussa tokaisema lauselma ”Ja muista ettei voi löytää itseään Goalta, jos on hukannut itsensä Pieksälle” sisältää totuuden siemenen. Et voi löytää mitään, edes itseäsi, sieltä minne et ole sitä hukannut. Siispä etsi sisältäsi. Tai sanon, hukkaa ensin itsesi sisällesi. Vaikkakaan tämä ei ollut kommentoijan aivan itse suoltama ajatusrakennelma, vaan hän tokaistessaan mukaili erästä viisasta meistä eräästä oivaltavasta sarjasta, olen sitä mieltä, että kyseinen kommentti ansaitsee huomionsa. Tämänkertaisen reissublogin palkintona toimii Havelockilla kookospähkinänä kuoresta väsäämäni kippo, joka muistuttaa häiritsevässä määrin pallogrilliä. Onnea voittajalle. En tosin tiedä onko onni puolella kun voittaa pallogrillin johon ei mahdu makkara, ja joka on valmistettu syttyvästä materiaalista.


Jaahans, loppuun sopii pikkupikku mindfuck, jota voitte läädä mutustelemaan. En ole kertonut teille aivan kaikeea: Intiassa saippua on kirkkaan punaista, shampoo pikimustaa, ja hammastahna suklaavanukkaan ruskeaa. Jos tämä ei aiheuta totaalisen maailmankuvan romahtamista, niin sen tekenee valmistujaiskuvani osoitteessa: http://www.facebook.com/photo.php?pid=4183778&l=de35e6ce0e&id=706916508. Samasta paikasta (http://www.facebook.com/album.php?aid=165210&id=706916508&l=f236e5ca73) löytyy myös muutama muu kuva reissun loppupuolelta.


Siispä kiitos ja kumarrus. Sosiaalihäröily vaikenee, mutta vain hetkeksi. Seuraava reissu, suuntautuuko se Intiaan, tuskin, mutta kun jalkapohjia alkaa poltella, niin hankin liput, lähden johonkin, ja palaan taas iltalampun hämyyn turinoimaan siitä. Hyvää yötä.