“…ja opettajan Visan jonka se jätti välitunniksi luokkahuoneeseen. Sillä mä pääsen Lontooseen.” Tai no Helsinkiin ainakin.

Jaahans, se on vähän reilu puol vuorokautta siihen kun Finsku nousee Delhin International Airportista ja pyyhin tämän maan pölyt jaloistani. Annan kuitenkin lyhykäisen raportn siitä, mitä pääni kiemurat ovat viimepäivinä pitäneet sisällään.

Ensinnäkin, kuten kerroin, menin hierontaan. Tosin vasta lauantaina, koska mennessäni kaikki ajat olivat täynnä, ja seuraavana päivänä en saanut itsestäni irti soittaakseni tarpeeksi ajoissa, ja niinpä sitten otin ajan vasta sitä seuraavalle päivälle. No, Hierontoja oli siis kaksi: jalkahieronta 60min, ja niska+pää+hartia 60min. Jalkoihin aika ei riittänyt millään. Kattelin kelloo, ja totesin, että kaks tuntia olis sopvampi. Tuntu hyvältä mut ei ollu kovin tehokasta.

No, sitten hieroja vaihtu, alko niska-hartia, ja meininki muuttu. Tyttösellä oli varsin kunnioitettava sormilihaksisto. Pyrin yleensä olemaan tyytyväinen siihen, mitä on, toivomatta erityisemmin mitään. Mutta kipu on jännä asia: kokiessaan sietämätöntä kipua ihminen vaan vaistomaisesti pyrkii pakenemaan sitä. On se sitten kuinka tarpeellista tahansa. Teidätte reaktion, kun hammaslääkäri nappaa poran käteesä ja käskee avata suun. Takaraivo painautuu väkisin tiukemmin tyynyyn. Hyvät tyynyt muuten hammaslääkäreillä, tukevia yleensä. Mutta siis: joka ainoa punainen minuutti tuon niska-äsittelyn ajan toivoin sen vain olevan jo ohitse. Ja vilkuilin kelloa kaikki elämäni hetket, joina pystyin ylitsepääsemättöltä kivulta silmiä aukomaan. Ja päässäni pyöri pelkotiloja siitä, kuinka joku nikama muljahtaisi irti selkäytimestä tai joku lihas vaan jäisi vahingossa hierojan käteen, kuin tamperelainen verimakkara.  No, lopulta se sitten loppuikin. Vaan kipu ei: vielä koko kotimatkan niska rutisi ja paukku ja vihlovilla naskaleilla joku pikkupiru sinne hakkaili kivasti. No, tuli ilta ja tuli aamu. Ja kipu jatkui. Aamulla hartiani oli jäykemmät kuin ehkä koskaan on ollut. Mutta pävän aikana tulokset aloi näkyä: Mitä pää kääntyy, mitä kädet taipuu? Mitä, niska toimii!? Mahtavaa. Tyttön todella osasi hommansa, lihakset aukesi. Kiitos! Siinä on hyvän ja huonon hieronnan ero: Huono tuntuu ehkä kivalta, mutta ei sillä mitään vaikutusta ole mihinkään. Pelkkää komisevaa vaskia ja tuulen tavoittelua on se. Turhuuksien turhuutta. Ja sitten on hyvä hieonta. Saattaa sattua, todella paljonkin. Mutta se tehoaa. Tykkäilen.

No, ruumis alkoi olla kuosissa, ja jalkapohjia jo poltteli. Siispä Kamat kasaan, kiitos ja näkemiin, ehkä vielä nähdään. Juna kohti Delhiä. Vaan meinasimpa missata sen. Note to self: tunti neljäkymmentä minuuttia on kovin lyhyt aika siirtymiseen jos yrität liikkua metrolla tai saada taksikyytiä asemalle. Ja sinulla on selkäpussissa didgeridoo, kun paikkakunnalla on väkivaltaisuuksien uhka. No, virtuoosimaisia puhujaresurssejani käyttäen pääsin kuin pääsinkin metroon, kun viiksekkäät pyssymiehet vakuuttuivat siitä että tuo takatukkakuvatus ei omista rynnäkkökivääriä ja aio miltei tyhjässä metrossa joukkomurhata vittomia kanssamatkustajia. Ja myös puolen tunnin tiukkojen hiilostusten jälkeen sain taksin huijatttua minua kyyditsemään, tosin pieneen ylihintaan. Onhan se ymmärrettävää, että on saatava vaarallisen työn lisä jos kuskailee terroristia.

No, junamatka, joka olikin ennakkotedoista poiketen pituudeltaan 25 tuntia, meni melkoisen joutuisasti. Istuin, makasin, juttelin ja olin hiljaa, söin j olin syömättä. Vaan junallapa ei ollut kiirettä. Niinpä mtka venähti vielä muutaman tunnin lisää, ja erityisen raastavia olivat viimeist kymenen kilometriä, jotka olisivat pohjolan pojalta taittuneet tuplanopeudella jalkapatikassa. Ja kellohan oli tietysti jo lähempänä puolta yötä kun selviydyin hotellille. Ja varaukseni, jonka tein, koska tiesin että tulisin vasta illalla ja olisin väsynyt, ja hermoni hajoaisivat riekaleiksi viimistään sen viidennen eioota myyvän hostellin respassa. Niin, varaukseni, eihän se ollut tietenkään perille tullut. No, mukava viiksisetä kertoi, että voisi antaa minulle kuitenkin huoneen, tosin hieman kalliimmasta luokasta. Luokasta, kuulostaapa typerältä. No, ei-siis-economy-class-huoneen. Mutta koska huoneesta oli hajonnut imastointi, saisin sen tuon varaamani huneen hinnalla. Ei paha. Vakka en kyllä mitään sillä telkkarilla tee. Tai sohvalla. Tai peilipöydällä. Tai länkkärivessalla. No well, kiitos Vivek Hotel Delhi.

Hotellille lampsiessani e ollut aivan varma olenko sillä samalla turistikadulla kuin kolme kuukautta sitten, vai astuinko johonkin madonreikään epähuomiossani tienvarsilätäkössä, joka kiidätti minut Cyper-punk-alternatiivitodellisuuteen. Kaikkien kadunvarren talojen julkisivut oli romahtaneet-murretu-murskattu maantasalle, ja ainoat kulkijat liikkuivat leka kädessään. Homman arvoitus kuitenkin selvisi minule hotellin respassaasiasta kysyessäni. Main Bazaarilla ei ole räjähtävyt pommi. Vaan tämä tuhoussysteemin on valtion määräys. Delhin lanet (mikähän on noille pikku teille oikea nimi suomeksi.. kuja..? Ehkäpä joku sellanen, käytettäköön sitä nyt.) ovat nimittäin liian kapeita, ja näin ollen laittomia. Ja syystä että tästä, govermentti on määrännyt kaikki nuo kujapahaset levennettäviksi. Tästä johtuen kadut ovat Cyper Punk –kuoseissaan. Ei vain tuo yksi, vaan kaikki kadut ympäri Delhiä. Siinä riittää sedillä moukaroitavaa.

Ainiin, Valmistui muuten. Viime perjantaina. Viikset lähtivät. Kiitos ja näkemiin. Mutta älkää huoliko, kaikki nuo naamakarvat on ikuistettu kameran bittiruutuihin. Joita en nyt saata näköhermojanne ruoskaimaan, koska kamera on yläkerrassa, kassissa-laukussa-repussa-rinkassa, ja minä olen alakerrassa, tässä näin tätä väkertämässä. Kattellaan kevväämmällä.

No, sitten ruoka-asiaa. Kiitos, tiesin odotittekin sitä jo. :P Enpäs muista kirjoittelinko viime blogissa Intialaisista herkkunyyteistä. No, ainakin retkikuntamme varmasti muistavat nuo ah-niin-taivaallisen-ihanat ruokalajit, joita terjoiltiin ja joista ei voinut isäntäväkeä loukkaamatta kieltäytyä. Ja jotka ovat niin currysia, että ei mikään muu maailmassa voi olla. Ja joista jo pelkän maun vuoksi tulee vatsatauti-ripuli-kuppa tai muu sellainen. No, minä olen todenut tämän. Edelleenkään en kaupasta mene ehdoin tahdoin nyyttejä poistamaan, jääköön ne intialaisten herkkusuiden mutusteltaviksi. Mutta sen sijaan, olen löytänyt-todennut-märehtinyt asian niin, että nepalilaiset ne osaavat tuon nyyttien teon paremmin länkkäriurpoa miellyttävänä toimintana. Kyseisten nepali-nyyttien nimi on Momo, ja ne tarjoillaan yleensä kasviskeiton tai tulisen dippihärdellin kera. Taikinakuori piilottaa sisäänsä kana tai kasvispateen. Jossa ei ole kurrya. Ovat vähän kun lihapasteijat. Suosittelen. Voivat vaan olla Pohjolassa varhaismansikan hintasia. Sen sijaan, jättäkää intialaiset nyytit rauhaan. Ne ovat hyviä intialaisten mielestä.

No, tidättekö sitä ruokaa, kun laitetaan kanankoipi vuokaan, ja riisiä ja vettä, j koko systeemi uuniin, niin että riisi ottaa makunsa kanan marinaadista. Oletteko tehneet, helppoa ja hyvää. Siinä tapauksessa osaatte tehdä intialaista ruokaa. Eilen siihen ihmeeseen täällä törmäsin. Chicken Biriani on safkan nimi. Biriani on siis riisisetti, missä on riisi kypsennetty jonkun-minkä-milloinkin omassa liemessä. Esimerkiksi kasvisten. Tai kananmunan-kasvisseoksen. Olen sillon tällön biriania mutustellut, mutta en ole koskaan ennen tullut tilanneeksi kana biriania, tai ymmärtänyt, että siinä riisi on kypsennetty, aivan oikein, kanan omassa liemessä. Jännäkakkaa. Kokkailkaas. Ja kokeilkaa myös He-Ma-Paa riisien kyytipojaksi, tai keittojuureksia. Toimivat myös.

Sitten kätköilyuutisiin. Siispä, ne otka eivät tuota pakkomielteen harjoittamista vaan kerrassaan järkevänä toimintana pidä, suosittelen, skippaa seuraavat kolme kappaletta, ne tulevat olemaan tylsiä. Vaan ettepä skippaa, tiedän että erehdytte lukemaan, mutta varoitimpa kumminkin. Nyt siis vastuu on lukijalla.  Tänään lähdin aamuvarhaisella kukonlaulun aikaan riksalla etelä-Delhiin. Gepsukka kädessäni. Oli aika kätköilyn. Olin valinnut 4 prkkia jotka käisin juoksemassa päivän aikana. Ja kaikki löytyivät. Ja oli vaihtotavaraa ja matkalaisia ja ilman etsintää ja tunnin etsinnän jälkeen löytynyttä purkkia ja kaikkea tuon pakkomieltee tuomaa elämäniloa. Hieno päivä. Vaan olem huomannut täällä kaksi asiaa tuosta harrastuksesta :

Ensinnäkin kätköily saa aivan uuden merkityksen kun sitä harrastetaan Intiassa. Täällä kun tykätään ihan hirvittävästi korkeista tiilimuureista ja umpikujaan johtavista teistä. Onhan se ymmärrettävää. Pihatie pysyy rauhallisena, kun sitä pitkin ei pääse edes vahingossa muualle kuin pihalle. Ja piha pysyy rauhallisempana, kun sinne ei pääse kuin tuota pihatietä pitkin. Vaan Geosilmäiliän näkövinkkelistä tuo tapa aiheuttaa välistä pään vaivaa. Ja näitä pihateitähän ei mitenkään merkitä, huomaat ne vasta kun tie on muutaman kerrn mtkan aikana kaventunut, ja edessä on muuri. Ei ole ensimmäinen kerta kun keirrän kätkön useampaan kertan, ensin viidensadan metrin säteellä sitten sadan metrin säteellä, ja mikä parasta vielä kymmenen metrinkin säteellä. Ja aitaa on vaan aina edessä.  (Vaan empä ole ainoa joka kiertää. Muistan eräänkin herra Närhen kiertäneen useamman kerran erästäkin lähetinmastoa..) Tänään tuo homma meni aivan uuteen ulottuvuuteen. Naatit vei vallille. Nolla pisteeseen oli 2 metriä ja valli on sen 4 metriä korkea. No sitten tein pikku lenknin ja jo puolentoista kilometrin aamulenkin jälkeen pääsin nollapisteeseen. Tai jo en aivan. 3 metriä oli tällä kertaa matkaa maaliin. Valli oli nimittäin mystisen Hauz Khas –linnakken muurihuoneessa. Ja tällä kertaa olin ajautunut 3 metriä liian korkealle, tuon muurihuoneen päälle. No portaat löytyivät kuitenkin muutamassa minuutissa, ja purkki miltei hyppäsi lapaseen. No, seuraavalle purkille suunnatessani päädyin linnakkeen peräkulmaan muurin päälle.  Ei ollut korkea, mutta vain sen verran korkea että henkinen kantti ei kertakaikkiaan antanut periksi siitä laskeutua. Olivat ryökäleet juuri tuolle kohdalle kuopanneet etrin syvyisen vallinhaudan, niin että minulta evättäisiin pääsy muurilta ulos kulkeminen. No, ei auttanut kuin kiertää. Ja kiersin kilometrin verran. Jaedessä oli, kuten arvata saattaa, ensin tie, sitten pienempi tie, ja sitten polku, sitten rämeikkö ja sitten aita. Ei kiesus. Olin nyt tuon muurin vieressä, aidan takana. Siinä hetkessä tiesin, että seuraava koukkausyritys olisi jo useaman kilometrin pituinen. No, aidasta löytyi kuitenkin rakonen, josta pääsin esteen jallittamaan. Näin siis. Ihan vain esimerkkinä. Tämmösen huomasin. Haastetta elämään.

Sitten se toinen juttu. Kerta toisensa jälkeen, kun täällä lähtee gepsukka lapasessa purkkeja noutamaan, paikka näyttää itsestään aivan uuden puolen. Maailma on erilainen geokätköilijän silmin –lausahdus pitää paikkansa täällä aivan extremely. Niin siis Delhistäkin löytyi salainen maailma: tuo Hauz Khas oli erittäin mystillinen paikka, jollaista n todellakaan luullut keskeltä Delhiä löytäväni. Ensinnäkin valtava puisto, useamman kymmentä hehtaaria. Jonka valtavuutta ei tosin huomannut, koska se koostui lukemattomista pienistä puutarhoista, jotak oli aidoilla rajattu ja koko systeemi oli kuin labyrintti, jonka reittejä ei ollut mitenkään merkitty. No, tuon systeemin keskellä sitten. On Hauz Khas. Joku mystillinen temppelilinnake vuodelta ties miltä. Ja sen ympärille rakentunut vuoristokylä. Joka ei millään lailla muistuttanut intialaista kylää, saati delhin esikaupunkia. Eristäytyneen olonen paikka. Toi mieleen Himalajan vuoristokylät, joissa talot on rakennettu päällekkäin, ja mukulakivet peittää kärrypolkuja niiden välissä. Jos Delhiin tulette, niin erittäin käymisen arvoinen paikka. Mutta kukaan paikallinen riksakuski ei sitten ole kuullutkaan koskaan tuosta paikasta, joten ota itse selvää, ja varaudu toimimaan kartturina. No, kun lähdin tuosta edenin labyrintistä, tapahtui taas tuo madonreikä efekti. Tällä kertaa, hetkessä, yhdestä aidanportista kulkemalla siirryin Himalajan vuoristokylästä Timbuktuun, keskelle Saharan autiomaata. Vilkas kapunki, jonka kadut on täynnä santaa, ja hiekkamyrsky viiltää silmiä. Ilma on kuuma ja pölystä sakea, ja ihmiset kulkevat huivit naamalla ja aurinkolasit päästä kehonsa aukkoja suojatakseen. Ja voin sanoa että Delhi, sellaisena kuin suppeasti siihen olen tutustunut, ei ole vähääkään tätä. Se on intialainen metropoli, jossa viiksekkäät miehet kirmaavat aamuruuhkassa liikkuvaan bussiin salkut käsissään ja kurtan liepeet viuhuen. Mystillistä.

Mutta siis, lämpötiladelhissä pieksee 35 selssiusta ja pölystä, myös tuntemassani Delhissä leijuvasta, päätellen sadekausi antaa todella odottaa itseään. Vaan surullista kyllä, se rantautuu tänne vasta kesä-heinäkuun vaihteessa, joten ihmisillä on vielä paljon hommaa hiekkapölyjä yskiessään ja limakalvoja hoitaessaan.

Nojoo, eipä mulla asiaa taaskaan oo, päätän raporttini. Kiitosta taas kommenteista.

Taru: Mukavi työpäiviä siis Nokialle. Tuhkapilvet lienevät hälvenneet, ja huomenna lento lähtenee. Portfoliosta ja opparista selviät kyllä, kun et liikaa kanna huolta. Itsehän edelleen lähes viikoittain ylpeänä esittelen portfolio-installaatiotani, jonka kävin osakas silvennoisen kotistudiossa väsäämässä hyvän viskin seurassa. Lippuja saa halvalla. Ostaa. Rahalla. :D

Corporation Rahkola&Kotisalo: Älkäähän murehtiko, raskas olen kuitenkin. Ja rinkka myös.

Team Pyöli: Ei taida aamukamasta enää olla alkuperäiseen tarkoitukseensa, ajaa enemmän lastan virkaa jo. Niin on päivät ja tunnit vähissä tämän siekkailun osalta.

Niinpä. Kamat on siis pakattu, ja maa polttaa jalkojen alla. Lähdettävä on. Nyt tankkaamaan suurusta, ja sitten keräämään nukuttuja tunteja, sillä viiksekäs respan setä lupaili soittelevansa minulle puoli viideltä varmistaakseen heräämiseni. Kyllä! Tuossa luksushuoneessani on myös huonepalvelun puhelin. Ja herätys kuuluu hintaan, jota en siis maksa, kun saan huoneen economy-classin hinnalla.

Heippati!