maanantai, 7. kesäkuu 2010

”On aika hiljaa kiittää, ja kättä puristaa..”

”…nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.” Ja toi maa, muistojen Intia, on varmasti hyvin erilainen sulla ja mulla. Olethan päässyt tarkastelemaan reissuani vain vajavaisten kirjotustaitojeni rajottamana. Ja sitä paitsi en ole kertonut koko totuutta. Olen omavaltaisesti pilkkonut ja sommitellut, ohjaillut ja johdatellut, soveltanut ja suodattanut. En voi sitä sulle todellisena kuvata, mene itse kastomaan. Nyt kuitenkin heittelen keräämäni palaset ja mukaan tarttuneet pistokkaat lasipurkkiin, ja tarkastelen tuota luomusta hetken kuin pientä bonsai-puutarhaa. Eli mitä jäi käteen. Sinä voi koota oman versiosi kommenttiin, ja saamme huomata, että ne ovat hyvin erilaiset.


No, mutta aloitetaampas hieman kauempaa ennen kuin palataan lähtöruutuun. Eli illallisen jälkeen otin ne muutamat huonousti nukutut tunnit itselleni, ja puoli 5 aikaan olin pystyssä. Soittoa ei tosin tullut huoneeseeni, mutta puhelimeni herätystoiminto kuitenkin pirahteli ja toivotteli minut tervetulleeksi raadolliseen maailmaan. Tavarat oli valmiiksi pakattu, ja niin sain itseni jo aamu 5 aikaan alakerran respaan ja löin avaimet tiskiin. No, respapoika vian sanoin näkemiin, ja ohjasi minut ulos. Minä että notta tuota noin, minä sitä kyytiä sinne kentälle, että maksoinkin jo ennakkoon. Mutta ei. ”Mina en tiata mitan tama asia, ota taksi” Nojuu ei. Ja eikun kuitteja kaivamaan. Ja setä vaan pyörittää päätään. No, toinen setä, joka tuon kuitin oli kirjoittanut, nousi sitten, ja pyöritteli hänkin päätään. Sitten kuitenkin tokaisi että tulee tulee, men ulos odttamaan, ja kysele sieltä. Minä että en kyllä, odotan tässä juuri niin kauan kun ohjaatte minut autoon. No, ei auttanut sedän kuin lähteä ulos kanssani. Ja sitten hän osoitti autoa ja setää, sitten toista ja vielä kolmattakin. No, kamani päätyi autoon, mutta en edelleenkään tiedä oliko setä koskaan muistanut minulle minkäänlaista autoa hankkia. No, sanopinm kuskille joka tapauksessa että maksoin ennakkoon, ja en tulisi kentällä kyydistä mitään maksamaan.


No jep, kentälle matkani kävi, ja matka oli pitkä. Ja sen aikana kävimme mielenkiintoisen keskustelun Delhin tämän hetken katukaaoksesta. Mitä ilmeiimmin sedät siis yrittävät nuo katurempat saada valmiiksi jo syyskuuhun mennessä. Ja Delhin moukarointi ei lopu tähän, seuraavaksi on ilmeisesti vuorossa kaikki katupäälystykset ja sen jälkeen metroverkosto ja lentokenttä ja juna-asemat. Ne moukaroidaan samoin maan tasalle ja kunnostetaan viimosen päälle. Ja ensi keväänä pitäisi Delhi näyttää aivan uudelta.


No, kentällä sitten, sain Check-inin tehtyä, ja tavarat koneeseen. Niin, paitsi tuo murheen matkani rakas murheenkryyni, Didgeridoo aiheutti taas sekasortoa ja hajaannusta. Sedät olivat hyvin epäileväsiä sen suhteen, ja lopulta sain ilolla lähteä sedän perässä, ja teimme sille läpivalaisut ja paperit ja kaiken maailman kuittaukset että ei, en aio Dodgelläni ketään tappaa, mikä kyllä olisikin hankalaa, koska se on menossa ruumaan, johon minulla ei taas juurikaan asiaa lennon aikana ole. No, sitten, koska se oli Special Item, sain vielä odotella jonkun tovin, että sedät ottivat pötkylän tiskin taa, josta se käsipåelillä ruumaan roudattaisiin. Voi veljet.


Lento meni hyvin, ja katselin leffoja. Ja söin. On muuten Mika Kaurismäki ohjannut todella hämmentävän elokuvan, Kolme viisasta miestä on nimeltään. Suosittelen katsomaan, hienoja ajatuksia leffa sisältää, ja pyörii suurten kysymysten äärellä. Syntymä, elämä, kuolema. Maailma, ihminen. Mutta hienoudessaan hyvin hämmentävä leffa. Jossain vaiheessa mietin, että onkohan se oikeesti edes ohjattu, vai onko se vaan kuvattu useemmalla kameralla yhtenä ottona, ja tavallisena ravintolailtana, kun taiteen tekijät menee kuppilaan ja etsii todellisuutta huuruisen lasin pohjasta. No, katsokaa niin tiedätte mitä tarkoitan.


Mikä oli ensimmäinen kokemukseni maan kamaralle laskeuduttuani: kylmyys. Täällä on kylmä, todella kylmä. On jännittävää, että vaikka lämpötila ei ole järin kylmä, niin maa hohkaa ääretöntä kylmyyttä. Intiassa maa hohkaa aina lämpöä, kävelyalusta on kuuma. Nyt, kaksi päivää myöhemmin on edelleen hyvin vaikea sanoa sopeutumisestani mitään. En edelleenkään ole ehkä täysin sisäistänyt paluutani. Elämän syrjästä on vaikea napata kiinni, kun ei tiedä mistään mitään. Elän jollain tavalla niitä päivä, jotka tulivat täällä heti lähdettyäni, koska siihen vaiheeseen elämäni Pohjolassa tänne jäi. No, ehkä ensiviikolla, kun saa rampata suomalaisen byrokratian pyörteissä työhjommia ja työttömyyttään ja valmistumisasioita hoidellen, alkaa hiljalleen realisoitua eteeni se, että olen täällä. Sen sijaan psyykkisiä sopeutumisprosesseja nopeammin on lähtenyt käyntiin fyysinen sopeutuminen. Ensinnäkin flunssa yltyy. Kurkku on kipeänä. Tärisen takki ja huppari ja housut ja sukat ja talvikengät jalassa. On kylmä. Ja toisekseen suolistoni toimii: turistiripuli alkoi jo heti lauantaiaamuna. Ja se jatkuu. Toivottavasti ei pitkään.


Noniin, lupasin tuota bonsai-puutarhaa sitten silmäterilläni tökkiä. Eli mitä jäi käteen. Edelleen reissuni syvin tarkoitus on minulle hieman hämärän peitossa, mutta. Merkittävimmäksi asiaksi nostan ehdottomasti kaiken sen pysähtyneen ajan toimintahetkien välissä. Junassa istumisen, laivassa kärvistelyn, riippumatossa makoilu ripulia kärsien, neljätutninen odotus ennen jonkun viraston aukeamista. Tunti jona odotat ruokaasi ravintolassa, tai laiturilla myöhässä olevan junan tulemista. Sen ajan jota lapset nimittävät tylsyydeksi ja aikuiset waste timeksi.Se on nimittäin meille ihmisille yleensä tärkeintä. Silloin et voi tehdä mitään. Et voi kiirehtiä mihinkään, sinun on pysähdyttävä. En voi vaikuttaa ajan kulkuun, sinun on vain oltava. Toulloin ne ajatukset rullaavat päässä, ja väitän että tuona aikana saamme yleensä eniten aikaan, paljon enemmän kuin silloin kun olemme ahkeria ja teemme kiireessä kaikkia niitä pieniä merkityksettömiä askareita, joilla yritämme estää tuon tylsyyden astumisen elämäämme. Toisekseen minulle jäi käteen tukko yhteystietoja. Ihmisiä, joita tapasin reissulla. Joita ehkä tapaan myöhemmin. Tai ehkä en. Mutta yhteysitedot vaihdoimme, jotta jos minä eksyn heidän lähelleen, tai he minun, voimme tavata. Tai pitää yhteyttä ihan muuten vaan, kysellä elämästä.


Kolmanneksi nostan ehdottomasti sitten ne paikat. Paikkoja joita en kuvitellut olevan olemassa. Joista minulla ei ollut mitään käsitystä. Ja paikkoja joissa koki ja näki. On monia paikkoja, joihin, jos mahdollista, menen joskus uudestaan. Havelockin saari on yksi ehdoton. Saaren pikkuisuun ja välittömyys on todella vaikuttavaa. Se että kaikki pysähtyy siellä. Ja se ihmisten ääretön ystävällisyys. Todella takaisin menon arvoista. Toisena tulee Kolkata ja Diu, joihin edellinen reissuni suuntautui. Kolkatassa näin paljon tuttua, ja tuttuja. Paikkoja ja ihmisiä, joita seuraavakin reissu Intiaan on miltei pakotettu sisältämään. Eräänlainen kotiinpaluu sekin. Diu taas, enää ei paljon näekmistä ole saarella ole, mutta jotenkin olen vaan varma, että taas kerran, jos Intiaan päädyn, päädyn myös tuolle pikkusaarelle polkupyörää rääkkäämään ja elinympäristöä ihmettelemään. Diuhun liittyen olen pakotettu mainitsemaan, että tuo matka Diulle/Diulta paikallisjunalla luonnonpuiston läpi jäi kokematta, ja siihen aion ensikerralla vaivautua. Matka ei ole helpointa tehdä noin, eikä nopeinta, mutta kylläkin halvinta ja hienointa. Ellei sitten erityisesti kaipaa paniikkikokemuksia sleeper-bussejen sängyistä lentelyyn. Kolmantena nostan esille Etelä-Goan ja Palolemin. Goa ei sinänsä kyllä enää vedä, se on hyvin nähty, mutta Palolem oli lepposa paikka. Ja sinne voisin mennä käymään joskus uudelleenkin.


Paikkoja näin, mutta paljon jäi myös näkemättä. Huomasin jossain vaiheessa matkaa, että 3kk on aivan liian vähän Intian näkemiseen. Olin siis pakotettu karsimaan. Kerala jäi koko osavaltiona korkkaamatta, kuten toki moni muukin Intian 28 osavaltiosta, mutta Kerala erityisen mielenkiintoisena sellaisena. Sen jokilaivat ja viidakkomeininki ovat asioita jotka ehkä sisältyy seuraavaan Intian visiittiin. Myös Darjeeling, jossa viimereissulla olin käymässä, ja Himalajan vuoristo ylipäänsä on Intiassa todella näkemisen arvoinen, mutta aikataulu ei kerta kaikkiaan antanut periksi sinne itseäni kiidättää. Myös Andamaneille jäi moni saari koluamattomaksi, ne kun ovat kukin hyvin omaleimaisia, ja kaikessa eristyneisyydessään kuin pieniä maailmoja. Siispä sinnekin sitten ensikerralla. Yksi kiinnostava juttu olisi myös Rajasthanin, tuon luoteis-osavaltion aavikkoylängöt ja kaikki se hiekka ja kuumuus. Keltainen koruttomuus. Saapa nähdä onko siis Seuraavana vuorosssa Intian kameliravit ja erämaan eksytys.

No, sitten tuli nähtyä paikkoja, joita ei välttämättä olisi tarvinnut nähdä. Mihin en suosittele menemään, ja vakuutan itselleni, etten uudelleen itsekään noita paikkoja näe. Top 1:nä on ehdottomasti Ahmedabad. Todella kaoottinen ja yksinkertaisesti vain surkea kaupunki. Siellä ei ole mitään, sieltä ei voi löytää mitään, eikä sinne varmaan tulekaan mitään. Tai en tiedä, tapasin erään pariskunnan, jonka kauniimman sukupuolen edustaja oli ehdottomasti vaatinut että tuohon maanpäälliseen manalaan on mentävä, hänen edellinen visiitti kun oli ollut kerta kaikkiaan niin mahtava. No, toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun vakuuttelen itselleni Visiittini Ahmedabadissa olevan ehdottomasti viimeinen. Vaan luulempa että tuo vakuuttelu on kerta kaikkiaan turhaa, sillä Luulen että taas kerran joudun sinne vaivautumaan, jos Diulle halajan. Heti kovana kakkosena tulee se etelänaapuri siinä sitten: Mumbai. Sairaan kallis, sairaan mitäänsanomanton, ja sairaan… No, eiköhän tuo mitäänsanomaton kerro kaiken. Tuo Intian IT-metropoli ei länkkärin näkökulmasta juuri eroa muista likaisista kaupungeista muuten kuin sillä, että saat maksaa siitä mangostasi viisinkertaisen hinnan, ja kerjäläiset pyytää rupian siasta satkua. Ja ne pukeutuvat smokkiin ja silinteriin. En suosittele. Älä edes pysähdy. No, sitten tulee vielä Pohjois-Goa, josta matkan jossakin vaiheessa avauduin. Kallis, töykeä ja pilattu. Ei sinne enää. Ehkä se jollekin sopii, minulle ei. Mielummin tsillailen niissä viidessätoistamiljoonassa muussa paikassa joita tältä mollusalta löytyy, jotka eivät vielä ole noin surullisessa tilassa kun tuo pala länsimaista lomaunelmaa.


Mitä sitten tekisin toisin seuraavalla reissullani. Se on yksinkertaista, helppoa, ja lyhyttä. Enemmän aikaa, vähemmän paikkoja ja siiryttäessä liput hommataan ajoissa, eikä vasta edellisenä päivänä. Näiden sääntöjen avulla matkanteko olisi ollut huomattavasti miellyttävämpää.


Ehkä sitten vielä katsahdan rinkkaani, ja listaan vähän tavaroita. Mikä oli ehdottoman onnistunutta matkaseuraa, mikä ei-niin-onnistunutta. Siispä Top 5 pakatut ovat: Tuo parjaamani Tupperware-peili-ompelusetti. Ilman neulaa ja nyörin viuhuntaa olisivat suurin osa vaatetusrievuistani tällä hetkellä surkeita riekaleisia tiskirättejä samoin lakanakankaat, päähineet, huivit rinkat, kassit, ja kaikki muu mahdollinen kankainen. Lankoja jouduin ostamaan lisää. ja se tapahtui matkan alkupuolella. Mutta ompelusetti siis, ota mukaan! Toisekseen jesari-roudari-jesse-ilmastointi-ihmeteippi. Ilolla ilmoitan että kykenin myös oikein arvioimaan sitä tarvittavan määrän: se loppui viikkoa ennen maaliviivaa, mutta tuon jälkeen en edes olisi sitä kertaakaan tarvinnut. Kaikki teipattava oli teipattu. Metrin verran sitä kuussa meni noin. Kätevä, nopea, helppo ja kestävä korjaussarja. Ei kylläkään aina kaunein tai huomaamattomin. Sitten Linkkaripihdit. Nuo kalastajan verrattomat koukunpoistovälineet. Kapistukset lähtivät mukaan villillä kortilla. En todellakaan näin jälkikäteen tiedä miksi, mutta pohdin pitkään tarvitsenko niitä todella matkassa. No, tarvitsin, ja paljon. Käyttöä oli itse asiassa niin paljon, että nyt noita kapistuksia katsoessani huomaan että ne ovat melko lailla loppuun käytetyt. Ruoste on hieman tehnyt tuhojaan noissa muutaman euron ”Stainless Steel” –halpahallityökaluissa, ja kaikki terät ovat melko lailla vääntyneet ja kuluneet loppuun. Veitsen terä on myös jännittävässä 30 asteen takakenossa, kun otti nokkiinsa liiallisesta kookospähkinäkäsittelystä. Neljäntenä tuotteena, heti kolmen ensimmäisen jälkeen tulee korvatulpat. Niiden luoman hiljaisuuden avustamana on nukuttu niin monta yön tuntia niin metropolien keskustoissa, kun junien punkissakin. Milloin hindut yltyvät amupuilemaan raketteja, milloin katukoirat tappelemaan, milloin matkatoverit äänekkäästi keskustelemaan. Mutta arvon korvatulpat loivat minulle kerta toisensa jälkeen hiljaisuuden. Sitten viidentenä, eikä suinkaan vähäisimpänä, vaan viidenneksi merkittävämpänä on lätsä. Tuo aina niin muodikas ja joka asuun sopiva päähineeni, joka tälläkin reissulla minua uskollisesti palveli. Ensinnäkin sen funktiota sääsuojana ei pidä väheksyä. Milloin se jalosti suojaa minua hengenvaaralliselta aurongonpistokselta ja nestehukalta, milloin urheasti imaisee pintakerrokseensa rankkasateen runtelut ja pitää päänahkani kuivana. Ja mikä parasta, se toimii myös paljon muuhun. Esimerkiksi kun sinulla on tavaraa, joka ei mahdu käsiisi, voit aina tempaista tuon pussihatun kantovälineeksi. Ja kun sinulla ei niissä vaatteenrievuissasi ole taskuja, ja kun et rahapussia varten viitsi kassia ottaa, voit aina tunkea sen lätsäsi sisään. Samoin metrolipun, kynän, pienen muistivihon tai kameran vara-akut. Mahtava päähine. Ylistetty olkoon se. Eikä pidä väheksyä sääsuojaa myöskään noille esineille. rankkasateessa on kerta kaikkiaan mahdotonta sitä kännykkää tai rahojaan pitää kuivana, niin paitsi jos tunget ne lätsän sisään. Siispä siinä viiden kärki.


Myös matkalta tarttui mukaan kaikenlaista hyödyllistä. Ensimmäisenä täytyy mainita hyvät kengät. Huonot kengät ovat huonot, ja ne jouduinkin vaihtamaan jo Mumbaissa. Ja hyvät kengät ovat hyvät, vaikkakin hinnakkaat. Mutta niitä käytän edelleen, ja tulen varmasti vielä jonkun vuoden käyttämään. Isto suosittelee. Toisekseen loistohankintana toimi lakanaliina, mallia joku 100Rs puuvillakangas kokoluokkaa suuri. Tämä uskollinen matkaveijari lähti mukaan jo heti Delhiin saavuttuani, ja se saapui mukanani myös takaisin Delhiin, toki paljon nuhjuisempana, mutta funktionaalisesti edelleen yhtä hyvänä. Tuo arvon kangas toimi minulla paitsi lakanana ja peittona erilaisissa tilanteissa, myös usein pyyhkeenä, ranta-alustana ja välistä päänalusena ja istumasuojanakin. Havelockin helteissä äidyin sen myös heittämään lanteilleni ja sillä verhoamaan alaruumiini intialaisille miehille perinteiseen tapaan. On erittäin miellyttävää, kun kuumudessa ilma kiertää ja tuuli kulkee. Otinkin tuon lakanani sitten vyötäisilleni päivästä toiseen, ja lopulta sitä käytin melkein pelkästään. Mahtia. Ja koska länkkäreitä ei ole useinkaan totuttu näkemään kyseisessä perinneasussa, se aiheutti yleistä hilpeyttä, spontaania sosiaalisuutta ja sen, että minua ei useinkaan pidetty turistina, ja kusetusyritykset vähenivät massiivisesti. Elämä oli siis helpompaa. Yleisestä hilpeydestä jäi erityisesti mieleeni hämmentynyt myyjärukka Delhin underground marketilla (siis tuollaisella kellariin rakennetulla äärettömän laajalla markkinahallilla, jossa riittää kaupittelijaa ja hihasta vetäjää): ”Excuse me MadamHello Sir!!” Itse asiassa miellyin tuon käyttöön siinä määrin, että voin teitä kesähelteillä järkyttää ja yleistä pahennusta aiheuttaa näyttäytymällä tuo kangasriepu päälläni Suomen maassa. Älkää siis järkyttykö. Vaan ottakaa lakanat käyttöönne! :) Sitten vielä yksi loistohankinta: Salmiakki, joka lähti matkaan todella spontaanisti. Minun ei sitä nimittäin pitänyt ottaa, mutta äitini sen kentälle mennessämme eräästä kahvilasta antoi, ja hoiviini vapautti. Ja minä sen siinä sitten reppuun sulloin. Ja täytyy sanoa että se oli hyvä valinta. Oli erittäin miellyttävä maistella sitä kovin suomalaista suolakarkin makua sillon tällön kun oli taas kerran riisivelliä viikon vetänyt, ja kyseinen velli oli suoliston läpi yhtä nestemäisenä valunut. Ja tuolle 3 kk reissulle 2 karkkiaskillista oli erittäin sopiva määrä. En millään lailla kontrolloinut kulutustani, mutta viimeiset karkkirämmäleet askin pohjalta raavin Kolkatasta lähtiessäni. Siis hyvin piisasi.


No, sitten matkaan lähti myös asioita, jotka toimivat ainoistaan kuntoa kohottavina tekijöinä, ja jotka olisi voinut yhtä kovalla käytöllä olla täällä kotosuomessa matkani aikana. Ensinnäkin Avaimen Punainen tiili oli yksi CD boksini taskuja täyttämässä. Ja samassa taskussa se pysyi koko matkan ajan. Kertaakaan en sitä kuunnellut, ei vaan ollut tarvetta. Olisi voinut olla, ehkä, en tiedä, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan ollut. Sitten flip flopit, jotka aikoinani eurolla poistin Jämsän punasen ristin kirpparilta, ja jotka olivat käyttämättä koko reissun. Otin ne mukaani suihkukengiksi yleisten suohkujen varalle, mutta olin vain koko reissuni ajan niin mukavuudenhaluinen sikaniska-länkkäri-vätys, että en kertaakaan majoittunut pidempään huoneessa, jossa ei omaa kylppäriä ollut. Näin ollen flip flopit saivat toimia painolastina koko reissun ajan aina Kolkataan asti, jossa ne toimitin Äiti Teresa –kodille muiden tarpeettomaksi käyneiden vaatteiden kanssa. Toivotaan että nuo varvasläpsyttimet ajautuvat aktiivisempaan käyttöön siellä, kuin minulla. No, yksi ehkä-hieman-turha-matkakumppani oli myös toinen laturi puhelimeen. Se tuli mukaan vahingon saattelemana, kun latasin kännykkääni eri laturilla, kuin olin suunnitellut mukaan ottavani. Sitten vaan latauksen jälkeen laitoin tuon toisen laturin reppuun. Mutta koska olen tällainen, tiedätte kyllä, en vaan voinut luopua tuosta turhasta 2 euron laturista, vaan olin pakotettu sen koko matkani ajan raahaamaan mukanani ja sitä myöden tuomaan takasin Suomeen. Siitäkin huolimatta että sille ei ole yhtään enempää käyttöä täällä. Hyvä Isto. Sitten vielä yksi, melko yllättävä rinkan täyte: aurinkolasit. otin – tietysti – mukaani silmälaseihin kytkettävät aurinkoklipsisysteemit, mutta en niitä jostakin syystä kertaakaan matkan aikana vaivautunut laseihini kytkemään. Sen sijaan klipsien kotelo toimi kyllä eirttäin hyvänä säilytyspaikkana kuulokkeistani irronneille pehmusteille, sitä kun en koskaan ylimääräisesti avannut, ja näin ollen pehmusteet eivät hukkuneet. Hyvä kotelo, vaikka vähän tuha kerta kaikkiaan olitkin sisältämine laseinesi


Pari asiaa tuli myös hankittua, jotka oli kerta kaikkiaan turhakkeita. Ensinnäkin Didgeridoo. Matkani kannalta se oli ehkä turhin ja hankalin väline. Siitä ei koskaan aiheuttanut muuta kuin hankaluuksia. Ja se oli painava. Ja se oli aina liian pitkä joka paikkaan. Ja sitä oli hankala kantaa rinkan kanssa. Ja se oli kerta kaikkiaan turha hankinta. Kylläkin miellyttävää että sen suomeen raahasin, mutta turhake matkassa. Todella. Turhake olivat myös snorklausvehkeet. Vievät tilaa melkosesti. Ja toisekseen olivat vähällä käytöllä eräistä krokotiili-sitsueissöneistä johtue. Mutta. Vaikka olisin enemmänkin päässyt snorklailemaan, olisivat ne olleet silti turhat, sillä Havelockilla sai joka paikasta lainaksi tai vuokralle välineet tuohon aktiviteettiin. Ja Pellicon Beach Resortssa, tuossa Havelockin kodissani, oli muiden reissajien jättäminä ehkä kymmenen settiä noita vempeleitä, joita sai vapaasti käyttää ja suklausreissuilleen mukaan ottaa. Siispä ensikerralla tiedän: Jos haluat snorklailla, älä vaivaudu siihen välineitä ostamaan. Ovat turhakkeet.


Sitten pieni vinkkikorneri. Millä helpotat matkaasi, mikä on se reissaajan ultimatein sukkahousu-kikka: Finskulla on lennoillaan jokaiselle matkustajalle varattuna torkkumatyyny. Löydät sen istuimeltasi. Se on laadukas Finlaysonin pallokuitukapistus kestävällä tyynyliinalla. Se on pieni ja hyvä. Ota se lainaksi, ja palauta paluulennollasi koneeseen. Kauhistuttavat niskakivut junamatkoilla ja intialaisten hostellien kivimurskatäytetyynyllä valvotut yöt ovat sinun kohdaltasi ohi tällä pikkutipillä. Ja voin kertoo, että nuo hostellien tyynyt ovat oikeesti välistä todella kauhistuttavia. Sitten. Otat tietysti reissullesi mukaan oman lukon tavaroidesi turvaksi. Abloy on oiva valinta, koska sellaisia ei ole Inkkarilassa nähtykään. Ja tietysti otat siihen vara-avaimen, ihan vaan kaiken varalta. Mutta missä säilyttää sitä turvallisesti, kun liikut koko ajan. Valitse sille hyvä piilo, joka on aina sama. Esimerkiksi riippumaton sauman sisus. Tai ovesta lähimpään metallitolppaan takapuolelle magneetilla. Mutta aina samaan paikkaan, sillä vakuutan että muuten et sen olinpaikkaa muista. Tai sen jossain vaiheessa unohdat muuttaessasi. Unohduksen varalta ota myös toinen vara-avain mukaasi. Mukaan ota myös pinsetit. tulet niitä tarvitsemaan useasti. Itse en ottanut. Niinpä sitten kaikki tikut jalkapohjista ja kivat kynsien alta kaivettiin neulalla. Ja se on aina yhtä kivuliasta. Vaan jostakin syystä ei koskaan tullut hankittua niitä pinsettejä matkan varrella. Se on kyllä jännä. Pinsetit on asia, jonka unohtaa heti kun sitä ei tarvitse, ja kun niitä tarvitsee, niin silloin ei pysty niitä lähteä hankkimaan.


Nyt on aika hiljaa kiittää siis. Kiitos sinulle, kun olet aktiivisesti tai vähemmän aktiivisesti seurannut reissuani. Ehkä se on herättänyt sinussa kipinän lähteä itsekin, ehkä ei. Mutta toivottavasti se on herättänyt sinussa jotain. Ajatuksen, ilon, mietteen tai vaikka inhon. Inhokin on hyvä, sillä se yleensä herättää ajatuksen, sen mietteen, ja se ilon.


Kiitos kommenteista. on ollut ilo lukea tarinoita. Kuten arvata saattaa, Sosiaalihäröily kakkosellakin oli pyy pivossa ja ketunhäntä kainalossa. Osallistuitte kisaan, kilpailuun, skabaan. Kuten pari kertaa ohimennen vihjasin, tällä kertaa ei ratkaissut määrä vaan laatu. Siispä etsittiin sitä oivaltavinta ja välkyintä kommenttia. Mitään maata mullistavaa ei tullut, eikä se ollut tarkoituskaan. Voimme kuitenkin varmasti olla yhtä mieltä siitä, että Antin maaliskuun lopussa tokaisema lauselma ”Ja muista ettei voi löytää itseään Goalta, jos on hukannut itsensä Pieksälle” sisältää totuuden siemenen. Et voi löytää mitään, edes itseäsi, sieltä minne et ole sitä hukannut. Siispä etsi sisältäsi. Tai sanon, hukkaa ensin itsesi sisällesi. Vaikkakaan tämä ei ollut kommentoijan aivan itse suoltama ajatusrakennelma, vaan hän tokaistessaan mukaili erästä viisasta meistä eräästä oivaltavasta sarjasta, olen sitä mieltä, että kyseinen kommentti ansaitsee huomionsa. Tämänkertaisen reissublogin palkintona toimii Havelockilla kookospähkinänä kuoresta väsäämäni kippo, joka muistuttaa häiritsevässä määrin pallogrilliä. Onnea voittajalle. En tosin tiedä onko onni puolella kun voittaa pallogrillin johon ei mahdu makkara, ja joka on valmistettu syttyvästä materiaalista.


Jaahans, loppuun sopii pikkupikku mindfuck, jota voitte läädä mutustelemaan. En ole kertonut teille aivan kaikeea: Intiassa saippua on kirkkaan punaista, shampoo pikimustaa, ja hammastahna suklaavanukkaan ruskeaa. Jos tämä ei aiheuta totaalisen maailmankuvan romahtamista, niin sen tekenee valmistujaiskuvani osoitteessa: http://www.facebook.com/photo.php?pid=4183778&l=de35e6ce0e&id=706916508. Samasta paikasta (http://www.facebook.com/album.php?aid=165210&id=706916508&l=f236e5ca73) löytyy myös muutama muu kuva reissun loppupuolelta.


Siispä kiitos ja kumarrus. Sosiaalihäröily vaikenee, mutta vain hetkeksi. Seuraava reissu, suuntautuuko se Intiaan, tuskin, mutta kun jalkapohjia alkaa poltella, niin hankin liput, lähden johonkin, ja palaan taas iltalampun hämyyn turinoimaan siitä. Hyvää yötä.

 

torstai, 3. kesäkuu 2010

“Pakkasin meikit, ketjut ja vyöt, ja keskeneräiset kirjoitustyö.. ”

“…ja opettajan Visan jonka se jätti välitunniksi luokkahuoneeseen. Sillä mä pääsen Lontooseen.” Tai no Helsinkiin ainakin.

Jaahans, se on vähän reilu puol vuorokautta siihen kun Finsku nousee Delhin International Airportista ja pyyhin tämän maan pölyt jaloistani. Annan kuitenkin lyhykäisen raportn siitä, mitä pääni kiemurat ovat viimepäivinä pitäneet sisällään.

Ensinnäkin, kuten kerroin, menin hierontaan. Tosin vasta lauantaina, koska mennessäni kaikki ajat olivat täynnä, ja seuraavana päivänä en saanut itsestäni irti soittaakseni tarpeeksi ajoissa, ja niinpä sitten otin ajan vasta sitä seuraavalle päivälle. No, Hierontoja oli siis kaksi: jalkahieronta 60min, ja niska+pää+hartia 60min. Jalkoihin aika ei riittänyt millään. Kattelin kelloo, ja totesin, että kaks tuntia olis sopvampi. Tuntu hyvältä mut ei ollu kovin tehokasta.

No, sitten hieroja vaihtu, alko niska-hartia, ja meininki muuttu. Tyttösellä oli varsin kunnioitettava sormilihaksisto. Pyrin yleensä olemaan tyytyväinen siihen, mitä on, toivomatta erityisemmin mitään. Mutta kipu on jännä asia: kokiessaan sietämätöntä kipua ihminen vaan vaistomaisesti pyrkii pakenemaan sitä. On se sitten kuinka tarpeellista tahansa. Teidätte reaktion, kun hammaslääkäri nappaa poran käteesä ja käskee avata suun. Takaraivo painautuu väkisin tiukemmin tyynyyn. Hyvät tyynyt muuten hammaslääkäreillä, tukevia yleensä. Mutta siis: joka ainoa punainen minuutti tuon niska-äsittelyn ajan toivoin sen vain olevan jo ohitse. Ja vilkuilin kelloa kaikki elämäni hetket, joina pystyin ylitsepääsemättöltä kivulta silmiä aukomaan. Ja päässäni pyöri pelkotiloja siitä, kuinka joku nikama muljahtaisi irti selkäytimestä tai joku lihas vaan jäisi vahingossa hierojan käteen, kuin tamperelainen verimakkara.  No, lopulta se sitten loppuikin. Vaan kipu ei: vielä koko kotimatkan niska rutisi ja paukku ja vihlovilla naskaleilla joku pikkupiru sinne hakkaili kivasti. No, tuli ilta ja tuli aamu. Ja kipu jatkui. Aamulla hartiani oli jäykemmät kuin ehkä koskaan on ollut. Mutta pävän aikana tulokset aloi näkyä: Mitä pää kääntyy, mitä kädet taipuu? Mitä, niska toimii!? Mahtavaa. Tyttön todella osasi hommansa, lihakset aukesi. Kiitos! Siinä on hyvän ja huonon hieronnan ero: Huono tuntuu ehkä kivalta, mutta ei sillä mitään vaikutusta ole mihinkään. Pelkkää komisevaa vaskia ja tuulen tavoittelua on se. Turhuuksien turhuutta. Ja sitten on hyvä hieonta. Saattaa sattua, todella paljonkin. Mutta se tehoaa. Tykkäilen.

No, ruumis alkoi olla kuosissa, ja jalkapohjia jo poltteli. Siispä Kamat kasaan, kiitos ja näkemiin, ehkä vielä nähdään. Juna kohti Delhiä. Vaan meinasimpa missata sen. Note to self: tunti neljäkymmentä minuuttia on kovin lyhyt aika siirtymiseen jos yrität liikkua metrolla tai saada taksikyytiä asemalle. Ja sinulla on selkäpussissa didgeridoo, kun paikkakunnalla on väkivaltaisuuksien uhka. No, virtuoosimaisia puhujaresurssejani käyttäen pääsin kuin pääsinkin metroon, kun viiksekkäät pyssymiehet vakuuttuivat siitä että tuo takatukkakuvatus ei omista rynnäkkökivääriä ja aio miltei tyhjässä metrossa joukkomurhata vittomia kanssamatkustajia. Ja myös puolen tunnin tiukkojen hiilostusten jälkeen sain taksin huijatttua minua kyyditsemään, tosin pieneen ylihintaan. Onhan se ymmärrettävää, että on saatava vaarallisen työn lisä jos kuskailee terroristia.

No, junamatka, joka olikin ennakkotedoista poiketen pituudeltaan 25 tuntia, meni melkoisen joutuisasti. Istuin, makasin, juttelin ja olin hiljaa, söin j olin syömättä. Vaan junallapa ei ollut kiirettä. Niinpä mtka venähti vielä muutaman tunnin lisää, ja erityisen raastavia olivat viimeist kymenen kilometriä, jotka olisivat pohjolan pojalta taittuneet tuplanopeudella jalkapatikassa. Ja kellohan oli tietysti jo lähempänä puolta yötä kun selviydyin hotellille. Ja varaukseni, jonka tein, koska tiesin että tulisin vasta illalla ja olisin väsynyt, ja hermoni hajoaisivat riekaleiksi viimistään sen viidennen eioota myyvän hostellin respassa. Niin, varaukseni, eihän se ollut tietenkään perille tullut. No, mukava viiksisetä kertoi, että voisi antaa minulle kuitenkin huoneen, tosin hieman kalliimmasta luokasta. Luokasta, kuulostaapa typerältä. No, ei-siis-economy-class-huoneen. Mutta koska huoneesta oli hajonnut imastointi, saisin sen tuon varaamani huneen hinnalla. Ei paha. Vakka en kyllä mitään sillä telkkarilla tee. Tai sohvalla. Tai peilipöydällä. Tai länkkärivessalla. No well, kiitos Vivek Hotel Delhi.

Hotellille lampsiessani e ollut aivan varma olenko sillä samalla turistikadulla kuin kolme kuukautta sitten, vai astuinko johonkin madonreikään epähuomiossani tienvarsilätäkössä, joka kiidätti minut Cyper-punk-alternatiivitodellisuuteen. Kaikkien kadunvarren talojen julkisivut oli romahtaneet-murretu-murskattu maantasalle, ja ainoat kulkijat liikkuivat leka kädessään. Homman arvoitus kuitenkin selvisi minule hotellin respassaasiasta kysyessäni. Main Bazaarilla ei ole räjähtävyt pommi. Vaan tämä tuhoussysteemin on valtion määräys. Delhin lanet (mikähän on noille pikku teille oikea nimi suomeksi.. kuja..? Ehkäpä joku sellanen, käytettäköön sitä nyt.) ovat nimittäin liian kapeita, ja näin ollen laittomia. Ja syystä että tästä, govermentti on määrännyt kaikki nuo kujapahaset levennettäviksi. Tästä johtuen kadut ovat Cyper Punk –kuoseissaan. Ei vain tuo yksi, vaan kaikki kadut ympäri Delhiä. Siinä riittää sedillä moukaroitavaa.

Ainiin, Valmistui muuten. Viime perjantaina. Viikset lähtivät. Kiitos ja näkemiin. Mutta älkää huoliko, kaikki nuo naamakarvat on ikuistettu kameran bittiruutuihin. Joita en nyt saata näköhermojanne ruoskaimaan, koska kamera on yläkerrassa, kassissa-laukussa-repussa-rinkassa, ja minä olen alakerrassa, tässä näin tätä väkertämässä. Kattellaan kevväämmällä.

No, sitten ruoka-asiaa. Kiitos, tiesin odotittekin sitä jo. :P Enpäs muista kirjoittelinko viime blogissa Intialaisista herkkunyyteistä. No, ainakin retkikuntamme varmasti muistavat nuo ah-niin-taivaallisen-ihanat ruokalajit, joita terjoiltiin ja joista ei voinut isäntäväkeä loukkaamatta kieltäytyä. Ja jotka ovat niin currysia, että ei mikään muu maailmassa voi olla. Ja joista jo pelkän maun vuoksi tulee vatsatauti-ripuli-kuppa tai muu sellainen. No, minä olen todenut tämän. Edelleenkään en kaupasta mene ehdoin tahdoin nyyttejä poistamaan, jääköön ne intialaisten herkkusuiden mutusteltaviksi. Mutta sen sijaan, olen löytänyt-todennut-märehtinyt asian niin, että nepalilaiset ne osaavat tuon nyyttien teon paremmin länkkäriurpoa miellyttävänä toimintana. Kyseisten nepali-nyyttien nimi on Momo, ja ne tarjoillaan yleensä kasviskeiton tai tulisen dippihärdellin kera. Taikinakuori piilottaa sisäänsä kana tai kasvispateen. Jossa ei ole kurrya. Ovat vähän kun lihapasteijat. Suosittelen. Voivat vaan olla Pohjolassa varhaismansikan hintasia. Sen sijaan, jättäkää intialaiset nyytit rauhaan. Ne ovat hyviä intialaisten mielestä.

No, tidättekö sitä ruokaa, kun laitetaan kanankoipi vuokaan, ja riisiä ja vettä, j koko systeemi uuniin, niin että riisi ottaa makunsa kanan marinaadista. Oletteko tehneet, helppoa ja hyvää. Siinä tapauksessa osaatte tehdä intialaista ruokaa. Eilen siihen ihmeeseen täällä törmäsin. Chicken Biriani on safkan nimi. Biriani on siis riisisetti, missä on riisi kypsennetty jonkun-minkä-milloinkin omassa liemessä. Esimerkiksi kasvisten. Tai kananmunan-kasvisseoksen. Olen sillon tällön biriania mutustellut, mutta en ole koskaan ennen tullut tilanneeksi kana biriania, tai ymmärtänyt, että siinä riisi on kypsennetty, aivan oikein, kanan omassa liemessä. Jännäkakkaa. Kokkailkaas. Ja kokeilkaa myös He-Ma-Paa riisien kyytipojaksi, tai keittojuureksia. Toimivat myös.

Sitten kätköilyuutisiin. Siispä, ne otka eivät tuota pakkomielteen harjoittamista vaan kerrassaan järkevänä toimintana pidä, suosittelen, skippaa seuraavat kolme kappaletta, ne tulevat olemaan tylsiä. Vaan ettepä skippaa, tiedän että erehdytte lukemaan, mutta varoitimpa kumminkin. Nyt siis vastuu on lukijalla.  Tänään lähdin aamuvarhaisella kukonlaulun aikaan riksalla etelä-Delhiin. Gepsukka kädessäni. Oli aika kätköilyn. Olin valinnut 4 prkkia jotka käisin juoksemassa päivän aikana. Ja kaikki löytyivät. Ja oli vaihtotavaraa ja matkalaisia ja ilman etsintää ja tunnin etsinnän jälkeen löytynyttä purkkia ja kaikkea tuon pakkomieltee tuomaa elämäniloa. Hieno päivä. Vaan olem huomannut täällä kaksi asiaa tuosta harrastuksesta :

Ensinnäkin kätköily saa aivan uuden merkityksen kun sitä harrastetaan Intiassa. Täällä kun tykätään ihan hirvittävästi korkeista tiilimuureista ja umpikujaan johtavista teistä. Onhan se ymmärrettävää. Pihatie pysyy rauhallisena, kun sitä pitkin ei pääse edes vahingossa muualle kuin pihalle. Ja piha pysyy rauhallisempana, kun sinne ei pääse kuin tuota pihatietä pitkin. Vaan Geosilmäiliän näkövinkkelistä tuo tapa aiheuttaa välistä pään vaivaa. Ja näitä pihateitähän ei mitenkään merkitä, huomaat ne vasta kun tie on muutaman kerrn mtkan aikana kaventunut, ja edessä on muuri. Ei ole ensimmäinen kerta kun keirrän kätkön useampaan kertan, ensin viidensadan metrin säteellä sitten sadan metrin säteellä, ja mikä parasta vielä kymmenen metrinkin säteellä. Ja aitaa on vaan aina edessä.  (Vaan empä ole ainoa joka kiertää. Muistan eräänkin herra Närhen kiertäneen useamman kerran erästäkin lähetinmastoa..) Tänään tuo homma meni aivan uuteen ulottuvuuteen. Naatit vei vallille. Nolla pisteeseen oli 2 metriä ja valli on sen 4 metriä korkea. No sitten tein pikku lenknin ja jo puolentoista kilometrin aamulenkin jälkeen pääsin nollapisteeseen. Tai jo en aivan. 3 metriä oli tällä kertaa matkaa maaliin. Valli oli nimittäin mystisen Hauz Khas –linnakken muurihuoneessa. Ja tällä kertaa olin ajautunut 3 metriä liian korkealle, tuon muurihuoneen päälle. No portaat löytyivät kuitenkin muutamassa minuutissa, ja purkki miltei hyppäsi lapaseen. No, seuraavalle purkille suunnatessani päädyin linnakkeen peräkulmaan muurin päälle.  Ei ollut korkea, mutta vain sen verran korkea että henkinen kantti ei kertakaikkiaan antanut periksi siitä laskeutua. Olivat ryökäleet juuri tuolle kohdalle kuopanneet etrin syvyisen vallinhaudan, niin että minulta evättäisiin pääsy muurilta ulos kulkeminen. No, ei auttanut kuin kiertää. Ja kiersin kilometrin verran. Jaedessä oli, kuten arvata saattaa, ensin tie, sitten pienempi tie, ja sitten polku, sitten rämeikkö ja sitten aita. Ei kiesus. Olin nyt tuon muurin vieressä, aidan takana. Siinä hetkessä tiesin, että seuraava koukkausyritys olisi jo useaman kilometrin pituinen. No, aidasta löytyi kuitenkin rakonen, josta pääsin esteen jallittamaan. Näin siis. Ihan vain esimerkkinä. Tämmösen huomasin. Haastetta elämään.

Sitten se toinen juttu. Kerta toisensa jälkeen, kun täällä lähtee gepsukka lapasessa purkkeja noutamaan, paikka näyttää itsestään aivan uuden puolen. Maailma on erilainen geokätköilijän silmin –lausahdus pitää paikkansa täällä aivan extremely. Niin siis Delhistäkin löytyi salainen maailma: tuo Hauz Khas oli erittäin mystillinen paikka, jollaista n todellakaan luullut keskeltä Delhiä löytäväni. Ensinnäkin valtava puisto, useamman kymmentä hehtaaria. Jonka valtavuutta ei tosin huomannut, koska se koostui lukemattomista pienistä puutarhoista, jotak oli aidoilla rajattu ja koko systeemi oli kuin labyrintti, jonka reittejä ei ollut mitenkään merkitty. No, tuon systeemin keskellä sitten. On Hauz Khas. Joku mystillinen temppelilinnake vuodelta ties miltä. Ja sen ympärille rakentunut vuoristokylä. Joka ei millään lailla muistuttanut intialaista kylää, saati delhin esikaupunkia. Eristäytyneen olonen paikka. Toi mieleen Himalajan vuoristokylät, joissa talot on rakennettu päällekkäin, ja mukulakivet peittää kärrypolkuja niiden välissä. Jos Delhiin tulette, niin erittäin käymisen arvoinen paikka. Mutta kukaan paikallinen riksakuski ei sitten ole kuullutkaan koskaan tuosta paikasta, joten ota itse selvää, ja varaudu toimimaan kartturina. No, kun lähdin tuosta edenin labyrintistä, tapahtui taas tuo madonreikä efekti. Tällä kertaa, hetkessä, yhdestä aidanportista kulkemalla siirryin Himalajan vuoristokylästä Timbuktuun, keskelle Saharan autiomaata. Vilkas kapunki, jonka kadut on täynnä santaa, ja hiekkamyrsky viiltää silmiä. Ilma on kuuma ja pölystä sakea, ja ihmiset kulkevat huivit naamalla ja aurinkolasit päästä kehonsa aukkoja suojatakseen. Ja voin sanoa että Delhi, sellaisena kuin suppeasti siihen olen tutustunut, ei ole vähääkään tätä. Se on intialainen metropoli, jossa viiksekkäät miehet kirmaavat aamuruuhkassa liikkuvaan bussiin salkut käsissään ja kurtan liepeet viuhuen. Mystillistä.

Mutta siis, lämpötiladelhissä pieksee 35 selssiusta ja pölystä, myös tuntemassani Delhissä leijuvasta, päätellen sadekausi antaa todella odottaa itseään. Vaan surullista kyllä, se rantautuu tänne vasta kesä-heinäkuun vaihteessa, joten ihmisillä on vielä paljon hommaa hiekkapölyjä yskiessään ja limakalvoja hoitaessaan.

Nojoo, eipä mulla asiaa taaskaan oo, päätän raporttini. Kiitosta taas kommenteista.

Taru: Mukavi työpäiviä siis Nokialle. Tuhkapilvet lienevät hälvenneet, ja huomenna lento lähtenee. Portfoliosta ja opparista selviät kyllä, kun et liikaa kanna huolta. Itsehän edelleen lähes viikoittain ylpeänä esittelen portfolio-installaatiotani, jonka kävin osakas silvennoisen kotistudiossa väsäämässä hyvän viskin seurassa. Lippuja saa halvalla. Ostaa. Rahalla. :D

Corporation Rahkola&Kotisalo: Älkäähän murehtiko, raskas olen kuitenkin. Ja rinkka myös.

Team Pyöli: Ei taida aamukamasta enää olla alkuperäiseen tarkoitukseensa, ajaa enemmän lastan virkaa jo. Niin on päivät ja tunnit vähissä tämän siekkailun osalta.

Niinpä. Kamat on siis pakattu, ja maa polttaa jalkojen alla. Lähdettävä on. Nyt tankkaamaan suurusta, ja sitten keräämään nukuttuja tunteja, sillä viiksekäs respan setä lupaili soittelevansa minulle puoli viideltä varmistaakseen heräämiseni. Kyllä! Tuossa luksushuoneessani on myös huonepalvelun puhelin. Ja herätys kuuluu hintaan, jota en siis maksa, kun saan huoneen economy-classin hinnalla.

Heippati!


 

 

 

 

 

torstai, 27. toukokuu 2010

“What is your motherland?”

 

Jepsun. Taas on vierähtäny useempikin tovi siitä, kun viimeksi sanaisen arkkuni matkan tiimoilta avasin. Siispä tehkäämme se nyt sitten. Otsikon kysymyksen kuulin aivan vastikään nettikahvilan ovesta lampsiessani. Mielestäni erittäin mainio. Missään muualla päin maailmaa et voi odottaa tuota kysymystä kuulevasi, mutta täällä, voi veljet, kyllä, täällä se kuulet! Intialaiset kun eivät kaikki osaa kovin hyvin englantia, ja se joka osaa, haluaa sen näyttää. Siispä on käytettävä mitä monimuktaisimpia kiertoilmaisuja simppeleille asioille. Tavallinen kadun pikku pulliainenhan korvaisi tuon sanahelinän hyvin kompaktilla ilmaisulla: ”Which country?” No well, aloitampa siitä mihgin viimeksi jäin.
 
Eli, lensin kuin lensinkin JetLiten flygarilla Kolkataan. Lento meni hyvin, ja kone oli elkoisen mukava. Voin suositella, jaloille oli yllättävänkin paljon tilaa, ottaen huomioon sen, että kone on tehty intialaisille, siis hyvästi tilaa varattu niille jokaiselle 160 sentille jotka tyyppillinen intialainen vertikaalista ulottuvuutta omistaa. No, Koska tunnen kaupungin joten kuten, pyysin heti lentoasemalta taksin ihan mittarin kanssa, enkä lähtenyt ylihintaa maksamaan. Tosin tämä kyllä maksoi sen että jouduin asiasta puolet matkasta vääntämän, ja sadan metrin välein pyytämään tätä kovin avuliasta kuskia pysäyttämään auton jotta voisin vaihtaa taksia sellaiseen, joka minut suostuu kuskaamaan oikeaan hintaan. Ja tietysti sen, että muutamaan kertaan sai muistuttaa että nyt ei olla sait siitingillä vaan pyrkimyksenä on kulkea suorinta reittiä metrasemalle. No, koko matkani tähän asti olen maksanut nuo kaikki kiertoreitit ja ylimääräiset taksat, koska en ole kaupunkeja tuntenut. Enkä ole kyllä muuta olettanutkaan, sillä tämä on todellisuus, kun kuljet rinkklka selässä ja olet vaaleahipiäinen. Mutta Kiitos Kolkata, Kiitos Valokuvamuisti. No, metrolle siis pyrähdin, ja sillä kohti asumaseutuja. Koska päivänä oli sunnuntai jouduin suuntaamaan kulkuni turisti ghetton ja siellä majapaikkaan, jonka tunsin ennalta.
 
Mutta jo maanantain valjettua soitin IPERille, jossa viimerteissulla majailin, ja sovin tapaamisen johtaja Mallikin kanssa. Ja jo saman päivän aikana kävin pakandeeraamassa tavarani ja siirryin majoittumaan IPERin tuttuun ympäristöön, siihen samaan tuttuun huoneeseen, jossa viimeksikin majailin. Hienoa.
 
No, kuten arvata saattaa, kahdessa vuodessa ehtii tapahtua paljon. Kolkata on muuttunut. Paljon on sitä samaa-vanhaa-tuttua, mutta paljon on uuttakin: otkut kaupat on muuttaneet, tai sulkeneet ovensa, jotkut kadut on vaihtaneet nimensä, samoin osa metroasemista, ja ompa niitä tullut muutama etelän päähän lisääkin. Ennen kaikkea huomaan kuitenkin revoluution tapahtuneen ihmisten keskuudessa. Porukka on länsimaistunut älytöntä vauhtia. Erityisesti naisten asema on parantunut ja viime reissulla hyvin eriskummallisena katukuvassa näkynyt yksin kännykkä korvalla jakkupuvussa liikkuva bisnesnainen on nyt enemmän sääntö kuin poikkeus.
 
No, paljon on tuttuakin siis. Eteläkaupungin överi-ihme South City Mall möllöttää entisell paikallaan valmiina imaisemaan sisäänsä kaikki joilla vaan riittävästi rahaa massista löytyy. Tosin muutamat butiikit ovat muuttaneet, ja kauppakeskus on saanut osakseen pari länkäribrändiä lisää. Siispä nyt joka pikku talttahammas kipin kapin Viidennen kerroksen Pizza Hutiin tai Subwayhin itsensä kauan kaivatuilla hiilihydraateilla täyttämään. Miksi hiilareita muuten pidetään niin pahoina? Nehän on hyvin energiapitoisia, ja eikös vaan ruoan funktio ole toimia energiavaraston täydentämiskeinona. Hullu planeetta on tämä molluskamme!
 
Niin, tuttua. Ihmiset. Monet sellaiset. Myös ne joita en olettanut tapaavanikaan. No, IPERin henkilökunta on pysynyt melkolailla samana, ja niin saan toimia taaskin nauravan talommiehen Babun kanssa aamupaloja ja ovenavauksia hommaillessani. Samoin on naapurin nettikahvilassa ja kännykän latauspisteessä samat naamat palvelemassa. Heti ensitöikseni ensimmäisenä iltana lampsin Park Streetille katsomaan onko vakiravintolani Silver Grill yhä samoilla mestoilla. Onan se, ja sisään, niin eikös siellä minua vastaan tule se sama vakitaroilia toivottaen minut tervetulleeksi ja pyytäen että istun hänen palvelualueella olevaan pöytään. Näin siis. Hienoa, loistokasta.
 
No, niinkun sanoin, on myös niitä ihmisiä, joita en odottanut kohtaavani. Ensimmäisenä iltana Silver Grilliltä majapaikkaan talsiessani vastaani kävelee kumman tutun näköinen ihminen, joka vielä kaiken kukkuraksi pysäyttää minut. Useita sekunnin osasia joutuu aivokapasiteettini kymään täydellä teholla etsiskellen hajanaisia informaation hippuja jotka liittyisivät noihin kasvoihin. Ja löytyyhän se oikea kansio sieltä arkiston perukoilta, Kohdasta G > Goa > Palolem. Aah tämä intialaisherra majaili lähelläni Palolemissä reissun alkupuolella ja vietimme aikaamme samassa pöydässä useastikin. Mies oli kotoisin Mumbaista. Korusuunnittelija. Mutta Mutta. Mitä ihmettä hän tekee Kolkatassa. Muu ei auttanut kuin kääntyä takaisin khti Silver Grilliä ja käyttää aikaansa herran kanssa rupatellen. Hän kertoi että oli ranskalaisen tyttöystävänsä kanssa mennyt kihloihin viimetapaamisen jälkeen, ja hääpiväkin oli jo sovittu. Pienellä varauksella kuitenkin, sillä yksinkertaista ei ole intialaisen Pariisiin muuttaa, ja naimisiin siellä eurooppalaisittain mennä. Paljon liittyy siihen paperisotaa ja raastavaa byrokratiaa. Mutta kannattaa yrittää, Eiffel-torni on nähtävyys.
 
Ja sitten, ruokatauolle orpokodista talsiessani kadulla vilkkui tutun nköinen rastapää. Kylläpä vaan, Niklas ja Jelanahan siinä oli paitaostoksilla. Heidät kohtasin Andamaneilla pariin otteeseen, ja minulle informoitiin, että he olisivat Kolkatassa näinä päivinä. Ja itse asiassa, meillä oli sovittu tapaaminen samalle illalle, en vain tiennyt sitä vielä itse. Mutta siis, he olivat Andamaneilta vastikään tulleet, ja matka jatkuisi aivan pian kohti pohjoista, kohti himalajaa, kohti meillyttäviä lämpötiloja. Siipä näkemiin, ja hyvää matkaa!
 
Jeah. Mitä sitten olen ihan oikeesti hommaillu täällä Kolkatassa. Ensinnäkin, päivisin käyn Äiti Teresa-kodin kehitysvammaisten lasten orpokodissa. Mukavaa hommaa, moni lapsista on edelleen talossa, joita tapasin viimekäynnillänikin. Sitten, huoltohommia. Itsensä ja varustuksen. Vaikka matka on lopuillaan, niin reissu on rähjännyt. Hieroja siis muljaili jalkapuohjia ja käsiä sen tunnin verran, ja totesi vaan lopuksi että oot tainnu kävellä. Niin että tänään jatkamaan kyseistä hoitoa, tällä kertaa uhreina pohkeet ja hartiat. Ja varustusta. Niin, jos ette siis tiedä, niin olen tosiaan valmuistumassa tässä ihan lähipäivinä, tarkkaan ottaen huomenna. Siispä virkapaidan hankkiminen on ajankohtaista. Pettymyksekseni vakiteilorin pulju oli mennyt nurin, tai muuttanut, enkä hänen palveluitaan näin ollen ollut pystyvä käyttämään. Sen sijaan marssin keskustampaan A. Malikin ja poikien pukupajaan, josta isäni nykyinen juhlapuku on saanut muotonsa, ja tämä laitos oli edelleen paikallaan. Siispä tilaukseen kaksi paitaa. Voitte kuitenkin uskoa että ei ole kovin yksinkertaista selittää hindulle sokeripalakauluksen koostumusta, varsinkaan kun hän ei osaa englantia. No, pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Aivan ensimmäisellä yrittämällä onnistuminen ei ollut sataprosenttinen, mutta parin pienen korjauspyynnön jälkeen sain kuin sainkin paitani eilen uni tuoreena ja nkauniisti prässättynä. Kaksi kappaletta, pitkähihainen ja lyhythihainen. Mahtia.
 
Sekä myös lätsä. Matkalla mukana oleva iän ikuinen pääsuojani alkaa hiljalleen kuoriutua liasta, joten päättelin että se on pian saapuva matkansa päähän. Tai pois päästä. Siispä annoin sen herra Malikille malliksi, ja pyysin hieman isompaa. Aivan ei tullut sellainen kuin tarkoiotus oli, mutta niin pienistä asioista oli kyse, että päätin ne fiksata kotopuolessa synkkinä syysiltoina ihan omakätisesti.
 
Kesä se vaan tulla jolkottaa. Nyt, täälläkin, Kolkatassa, alkaa tulla kesä ja monsuuni. Tuossa eräs päivä huomasin, että olempa rientänyt miltei koko reissun monsuunia karkuun, aina kun on alkanut ripotella, on paikka vaihtunut. Hyvä etten kiertänyt myötäpäivään lenkkiäni, sillä muuten tallaisin tällä hetkellä savisia Diun katuja yltä päältää kylmissäni kaikki sateen niskaan ottaneena. No well, kuolleet kalat uivat myötävirtaan. Niin, siis, asiaan. Sadella on alkanut täälläkin, ja lämpömittari on alkanut kohoilla viimepäivinä yllättäviin lukemiin. Tai enhän minä mitään mittareista tiedä, mutta paita on koko ajan täysin vuotavan märkä, vuoropäivinä vesikuurosta ja vuoropäivinä hiestä. Lämpötilaa kuvannee se, että kun South City Mallista lamppsii pihalle, niin klasit heittää huuruun. Ja pari kunnon myrskyä olen ehtinyt nähdä. Ja kun puhutaan Intian myrskystä niin kyse on Myrskystä. Eräs päivä tässä olin Daya Danin, siis tuon orpokodin, katolla pyykinripusteluhommissa, kun myrsky tuli. Uskalsin jäädä sitä pällistelemään katoksen alle, ensiksikin siksi, että ympärillä oli korkeampia taloja, ja toisekseen siksi, että ovi pois katolta oli toisella puolella kattoa, joten sinne päästessäni olisin ollut täysin märkä, taas kerran, tällä kertaa vedestä. No, siinä sitten kummastelin kun jysähti. Salama iski talon katolle (sellaien pari kerrosta korkeamman) aivan parin kolmen korttelin päähän. Ja se oli iso. Näyttti enemmän isolta puulta kuin miltään valoilmiöltä. Ja heti perään jyrähti, tai paremminkin räjähti korvia vihlovasti. Woot, tervetuloa herra Monsuuni.
 
No, tämä ainainen märkyys on aiheuttanut tiettyjä sivuoireita. Minulla on ankara kevätflunssa. Nenä vuotaa solkenaan, ja kurkku on ollut muutaman päivän julmetun kippee. No, tiikeribalsamia olen sitten hengitellytr päivät pitkät ja yöt läpeensä, niin että silmätkin vuotaa kaikesta raikkauden kärystä. Eiköhän tämä tästä, viimeistään ensiviikolla kun Delhissä on kuivempaa. Monsuunia pakoon.
 
Intia ja vatsa on kyllä semmonen yhdistelmä, että se osaa yllättää yhä uudestaan. Tossa alkuviikosta heräsin älyttömään vatsakipuun, ja lopulta päädyin hakemaan ämpärin sänkyni viereen ylösantini varalta ja jatkoin kärvistelyä. Asentoina koitin muun muassa EA:sta tuttuja kylkiasentoa, selällään oloa jalat ylhäällä, sekä puoli-istuvaa. Vaan mikän ei oikein tehonnut. No, oksennus tuli. Tai olisi tullut, mutta ei tullut. Vatsalaukkuni oli ilmeisesti jo hoitanut illallisen kohti ohutsuolen kiemuroita. No, vettä sitten litkin, ja vuoroin sitä oksentelin. Muutaman tunnin päästä uneliaisuun voitti ja saattoi minut kivuista tiedottomaan tilaan. Aamulla vatsa oli edelleen kipeä, ja päätin jädä sitä kotiin potemaan. Siispä päivän makoilin lueskellen ja kaikkea pikkuaskareita varustehuollosta sudokuihin hommaillen. Hiljalleen illan aikana mahaipu hellitti, mutta suolistoni päätti aloittaa paaston. Mitään ei tullut ulos 4 päivään mistään päästä. Ruoka kyllä maittoi niin että alavatsaa jo pakotti. Ei, en ole raskaana. No, eilen illalla ilon kyyneleet miltei tirskahtivat silmiini, kun ryntäsin vessaan ja koin helpotuksen. Niinkin suuren, että ammuin toalettipisteeni hyvin tiukasti tukkoon. No, onneksi satuin ryntäämään sille länsimaiselle versiolle, sillä intialainen on joka tapauksessa mukavampi.
 
Muutoksen tuulet jylläävät näinä päivinä pitkin Kolkatan katuja. Länsi-Bengalissa on sunnuntaina eduskuntavaalit, ja voitte luottaa siihen että tällä ei vaalitouhut jää aivan niihin nuorison töhrimiin vaalimainoksiin ja torilla jyrnyttäviin ilmaiskahvipisteisiin. Ensinnäkin paikalliset ovat kyhänneet käsittämättömiä bambumonumenttejä, puolueiden logoilla ja muilla symbooleilla. Niinkin kiivaasti, että joidenkin hindujumalien (en tiedä mikä pariskunta on oikeen kyseessä mutta sellanen riutuneen näkönen muuli ja naikkonen jolla on viikset) synttärit-muutBileet-mitkäLie ovat jääneet vaalihuuman jalkoihin. En ole muutakuin parit pystit noille jumalille nähnyt tehtävän. Mutta. Joa kadunkulma on sen sijaan täynnä lippuja, joissa on erilaisia logoja, ja erilaisa värejä. Ja niitä on paljon.
 
No, muutenkin vaalinalusaika on melko hektistä. Tuossa viimeviikolla ostin ensimmäisen Times of Indian koko reissuni aikana, ja mitäs siinä on heti kannessa: Darjeelingissä murhattu joku puoluepamppu keskellä päivää ihmisvilinässä. Ja Bankurasta löydetty kolme ruumista viidakosta, ja niiden mukana kirje, joka oli omistettu puolueelle, ja toisen puoleueen allekirjoittamana. Ensimäinen puolue tosin kommentoi artikkelissa, että toinen puolue on erehtynyt, heidän tietojensa mukaan nämä kolme tyyppiä ei olleet heidän kannattajiaan. Nojoo, vaalihumua ilmassa. Kolkatassa kuitenkin rauhallista.
 
Tuo Darjeelingin murha aiheutti siellä mielenkiintoisen ilmiön. Ensinnäkin, kuten odotettua, kaikki liikennevälineen rtukkeutuivat aivan täysin vuoristosta pois, kun kaikki tureistit, niin länkkärit kuin intialaisetkin halusivat ensitilassa keskeyttää Himalajan reissunsa ja poistua tuosta ah-niin-viehättävästä teen tuoksuisesta vuoristokaupungista. Mutta toisekseen. Joku keksi ottaa kynttilän käteensä, ja käydä laskemassa sen paikalle, jossa murha tapahtui, ja tästä sai idean toinen, ja kolmas, ja neljäs.. Ja jo muutaman tunnin päästä tuo toriaukio tulvehti kynttilämeressä. Ja sitten kun aukiolle ei enää mahtunut, niin ihmiset alkoivat kuljettaa kynttilöitä käsissään. Ja nyt koko Darjeeling on hiljaa. Kukaan ei puhu tapahtuneesta, kukaan ei halua sitä mainittavan, eikä kukaan kaipaa lisätietoa. Ja jokainen vaan kulkee hiljaisuudessa palava kynttilä kädessään pitkin katuja. Hienoa. Mystillistä.
 
Toinen asia mikä lehdissä puhuttaa, on Magaloren lentoturma. Siellä Air Indian kone syöksähti maahan kesken laskun, ja 150 ihmistä turmassa kuoli. Mutta mitä ilmeisimin yksi myös säilyi hengissä. Taitaa olla perin gharvinaista noissa lentoturmissa. No, koneen musta laatikko on eilen löydetty, ja nyt koko intia vavisee jännityksestä ja seuraa silmä kovana uutisia, jotta saavat ensitilassa tietää, mistä tämä ennenkuulumaton planecrash oikein johtui.
 
No, matkan on jatkuttava, ja niinpä jo viimeviikolla kävin hommaamassa junalipun joka oikeuttaa minut kökkimään vaunussa 23 tuntia kyseisen vaunun siirtyessä paikasta Kolkkata paikkaan Delhi. Reissu alkaa loppua. Veljet. Ehkä vielä teille Delhistä kirjoitan, ehkä en. En tiedä. Mutta reissuni päätän kuitenkin kertomalla teille paluustani, ja ensimmäisistä tunneista Pohjolassa. Siispä sitä odotellessa. Moottoritie on kuuma.
 
Loppukaneetiksi lienee paikallaan kertoa, että vielä yksi muutos Kokatassa on tapahtunut. Kävin South City Mallissa, tuossa vakikapuuakeskuksessa. Kävin sen alimmassa kerroksessa Spencersillä, tuossa vakio kaupassani. Ja kävin sen pakasteosastolla. Tuolla.. no well, pakasteosastolla. Ja mitä sieltä löytyi. Nakkeja. Niitä menin hakemaan. Mutta ei, mitä kummaa, ei ne ole kanaa, ei ne ole lammasta. Mitä ihmettä, ne on sikaa! Ja ne maistuu nakeilta! Ja ne maksaa euron paketti! Tervetuloa nakit ja muusi!! Nakkeja, ihan oikeita nakkeja! Kiitos Kolkata, Kiitos Spencers.
 
Kirsi: Olet oikeassa, Venäjä ei ole muuttanut sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Siispä itänaapuri. Voimia Raumalle!
 
Antti: Enpä tiedä uskallanki lähiaikoina Jämsään tulla, tai ainakaan yleisiä teitä kulkea, mutta juu, kyllä se harjoitus tekee mestarin, ja Paulastakin tulee.. Kuski. Kerrohan Terppoja koko perheelle. Ja voimia suurten muutosten keskelle sinne anoppilan päähän. Ja nyt olis jo neljäskin esillä huntattavana sitten, eli Indian TFT hunt, there you go! Ei oo tosiaan paljon enempää kun pari loggausta vuodessa. Mut ei voi valittaa, pysyypä purkit kunnossa, kun ei oo liialti kytössä!
 
Pyöli: Seikkailu jatkuu, vielä hetken. Terveisiä sinne päin!
 
Taru: Onnea TTJ:n hoitamisesata. Enää ei ole paljon matkaa siihen lappuseen joita auditorion lavalla jakelevat. Voimia KA:n loppurutistukseen ja ammatti-identiteetin pohdiskeluun. Ja portfoliokos siinä sitten tarttee viel väsäillä. Moottoritie on kuuma, joten laitappa lippua jo tilaukseen! Saat viel halvalla ja pääset pois kaamoksen alta heti ku saat hajaopinnot suoritettua. Reissu loppuu 4.6 elikkäs jotakuinsakkin viikon päästä.
 
Annukka: Niinkun jo ylhäällä mainitsin, niin IPERillä majailen. Ja Mrs Mallik käski kertoa kaikille harkkareille lämpimiä terkkujam, samoin Babu perheineen. Kerroin sille vähän lyhyesti missä mennäään Diakin puolella, ja oli hyvin huolissaan noista yksiköiden yhdistämisistä ja Pieksämäen momuttamisesta. Lapsia olen nähnyt harmittavan vähän, kun oon päivät Daya Danilla. Mutta joitakin tuttuja kasvoja on käytävillä vilahdellut!
 
Nina: Mitä, onko Joni jättämässä Roin hyytävät kasarmit? Mihinkä päin se suuntaa, ei kai vaan kohti Etelä-Eurooppaa? :S Nii oletkos menossa Somerolle taas hommiin? Kiitoksia välikätenä noimimisesta, ei sillä opuksella niin kiire oo, ehin ruinaan sen sulta kun nähhään. Mutta voit sen kyl postilooraanki vied, tai ovelle tiputtaa tai jos muuten eam Nyypummia näet. Ja Onnea rästien suorittamisesta! Oon seuraillu tilapäivityksistä että melko ahkeraan ootkin niitä väsänny. Suuri uraskka, mut tulipa tehtyä! Kesästä ei oo viel ihan kovin tarkkaa käryä, mutta ilmeisesti Jokioisissa puuhailen. Pittää mennä kyseleen Maijalta tarkemmin kunhan kotio pääsee! Mutta ilmesestikin jonkunlaita perehdytystä syksyä varten tiedossa, jos oon oikein ymmärtäny.
 
Jeah, Adios, nyt hierontaan, ja sit pyykinpesua!
 
Point.

lauantai, 15. toukokuu 2010

Elämää juoksuhaudoissa.

”Annan huokkauskaskun. Sektorille 7 ja laskeudutte veteen snorklaamaan.”  ”Herra kenraali. Vedessä sektorilla 7 on krokotiili, ja siellä laskeutuminen on kiellettyä.”  ”Annan mukautetun huokkauskaskun. Menette kurssille, ja hankitte suvasukellusvalineiston, ja painutte pinnan alle. Harjoittelette rannassa sektorilla 3.” ”Herra kenraali. Sektorilta 3 löydettiin juuri kuollut merilehmä, joka on ilmeisesti kyseisen krokotiilin tappama. Kyseisellä sektorilla olo on kiellettyä.” ”Annan mukautetun huokkauskaskun. Menette keskelle merta, ja harjoittelette sukeltamaan. Pidatte koudesta kiinni ettette vajoa pohjaan. Onko kusuttavaa?”

Näin meillä siis lyhyesti. No, käydäämpä homma läpi vähän perusteellisemmin. Kohta. Sitä ennen kerron, edesottamuksistani lippujenhankintareissulla, jota varten viimeksi kirjottaessani olin Port Blairiin tullut norkoamaan. Menin siis aamulla hyvissä ajoin lipputoimistolle, jo miltei tuntia ennen toimiston aukeamista. Tai luulin sen olevan ajoissa. Mutta ei. Toimiston edessä oli noin 150 henkeä jotka oli tulleet vähän vielä aiemmin. Mahtavaa. No, lafka aukesi, ja kun pääsin sisälle, havaitsin olevani noin 15m pitkässä jonossa. Eipä auta itku markkinoilla, liput on saatava lapaseen, tai en pääse täältä pois. No, kuuma on ja hiki virtaa, ja vesikin on jo lopussa, kun katson kelloa. 2 tuntia olen jonottanut, ja tuo jono on liikkunut kokonaista 2 metriä. Tässä vaiheessa lyhyellä matemaattisella päättelyketjulla oivalsin, että yhteensä 4 tunnin avoinnaoloaika ei riittäisi koko jonolle, ja minä, siellä häntäpäässä olevana olisi mahdotonta luukulle päästä. Pikaisen itsepainiskelun jälkeen päädyin vaihtamaan jonoa joka johti lippuluukulle, josta oli mahdollista saartenvälisiä lippuja hankkia. Siinä ei ollut kun pari ennen minua, ja näin ollen paluuliput Havelockiin oli plakkarissa. Mitä sitten tein Kolkatan laivalippujen kanssa? Jätin hankkimatta. Sen sijaan päädyin seuraavaan.

Eipä muutakun paukkimaan ulkoilmaan ja vettä hankkimaan.  Sitten, laivaa odotellessa lähimpään nettikahvilaan, ja lentolippuja hakuun. 7500Rs tuntumassa oli halvimmat, tosin vasta 10 päivää myöhemmin lähtevinä kuin laiva. Mutta alistuin viettämään Andamaneilla pidempään, ja laitoin lappuset tilaukseen, vaikkakin hinta vihlasee ja kovaa. Kappas, ei hyväksy Visa Electroniani. Jei. No, lopulta ei auttanut kun marssia lähimpään Travel Agencyyn, ja pulittaa vielä 500Rs enemmän. No, liput kuitenkin sain. Ja matka kohti Havelockia sai luvan alkaa. Olin Port Blairissa käymässä venäläisen pariskunnan kanssa, joka asusteli Havelockissa naapurissani. No, he olivat lippuluukulle päässeet, ja totesivat, että hukkareissu oli heidänkin osaltaan. Sekä Kolkatan että Chennain kaikki laivaliput oli myyty jo 2 päivää aiemmin muutamassa tunnissa loppuun. Kovasti ihmiset pyrkii pois täältä ennen monsuunia. Heidän tilanteensa oli vielä hieman kiusallisempi: He eivät olleet varautuneet lentolippujen hankintaan, joten heillä ei ollut rahaa niihin. No, he kävivät muutama päivää myöhemmin Port Blairissa uudestaan hakemassa Western Unionin kautta tilattua kallista rahaa jotta saivat liput hankittua. Hyvä että kuitenkin heidänkin matka jatkuu onnellisesti.

Tässä vaiheessa, kun venäläiset tuli puheeksi, niin täytyypä kertoa hauska fakta. Voitte näin ollen tänäänkin jotakin oppia. Loogista päättelyä. Jos Venäjä on Suomen länsinaapuri, niin Suomi on näin ollen Venäjän... pohjoisnaapuri. Näin on. Hieman ihmettelin aluksi, mutta kyllä se loppupeleissä ihan loogista on. Venäjä kun on senverran kookas maa, että sillä länsinaapureita riittää, niin Suomi ei voi länsinaapuri tällöin olla. Ja kun karttaa vilkaisee, niin toden totta, melkolailla Pohjoisnaapureita ollaan Venäjän näkökulmasta. Voi veljet.

No, palatkaamme siis tuohon hyökkäyskäskyyn, jota jo alussa spoilasin. Siispä: Sillä aikaa kun viimeksi Port Blairissa olin, ja teille kirjottelin, tapahtui Havelockissa. Eräs amerikkalainen pariskunta oli ollut keskenään 7 beachillä uimasilla, kun krokotiili oli äkkiarvaamatta vetänyt pariskunnan naispuolisen jäsenen vedenalle ja vienyt mennessään. Paikalliset olivat hyivn skeptisiä uskomaan, että kyseessä olisi ollut krokotiili, sillä Havelockilla ei tiettävästi ole koskaan krokotiiliä nähty. Kolme päivää myöhemmin poliisietsinnät kuitenkin tuottivat tulosta, ja naisen ruumis löydettiin, ja raatelujäljet valmistivat hyökkääjän olleen krokotiili. Havelockissa tämä on myös tiettävästi ensimmäinen kerta kun mikään eläin olisi ihmisen tappanut. No, sanomattakin on selvää, että 7 ranta ja koko läntinen puoli suljettiin ja veteenmeno siellä kiellettiin välittömästi tapahtuneen jälkeen. Ruumiin löytymisen jälkeen myös muilla Havelockin rannoilla kiellettiin uiminen. Tämän jälkeen enkrokotiilistä kuullut, muutakuin että se pyritään saamaan elävänä kiinni, ja siirtämään Havelockista johonkin luonnonpuistoon elämäänsä jatkamaan.

No, koralleita ei paljon enää siis snorklailtu, ja näin ollen päätin mennä sukelluskurssille. Yhden päivän todella tiukan teoriapaketin jälkeen oli aika mennä veteen. Harjoitukset tehtiin kuulemma normaalisti Elefant Beachillä, joka on 7 rannasta pohjoiseen, mutta koska tuo puoli saarta oli suljettu, tekisimme harjoitukset sukelluskeskuksen edessä rantavedessä. Siispä molskimaan. Vaan pari tuntia treenattuamme toisen ryhmän ohjaaja melko tiukkasanaisesti pyysi meitä tulemaan paatin viereen, ja hetken kuluuttua nousemaan paattiin. No, paattiin päästyämme hän osoitti meille paikan vajaan 100m päässä meistä. Siellä kellui jotakin. No, lähdimme paatilla tarkastamaan asiaa, ja kuinka ollakaan, se oli raadeltu merilehmä. Asiaa setvittiin tunnin verran ja paikalle soiteltiin saaren eläin ja turvallisuuseksperttejä pohtimaan että mitä eläimelle pitäisi tehdä. No,lopulta vedimme sen veneellä rantaan, josta nuo ekspertit sen ottivat haltuunsa. Tässä vaiheessa me oppilaat olimme kaikki melko epätietoisia kaikesta. Kuinka sukelluskurssin käy, mitä tehdään, oliko harjoitukset tässä, vai vieläkö niitä voi jossakin jatkaa turvallisesti. Ohjaajamme neuvottelivat asiasta Barefoot Scuban, siis kyseisen sukelluslafkan johtajan kanssa, ja tulivat ilmoittamaan meille hetken kuluuttua, että lähdemme paatilla merelle, erään koralliriutan päälle joka sijaitsee 10 metrissä. Siispä kymmenen minsaa hanaa paatille, ja saavuimme määränpäähän. Eipä siinä, ohjaajamme olivat rautaisia ammattilaisa, ja preppasivat meidät hyvin veteen laskeutumiseen, ja siellä harjoittelun aikana tapahtuviin asioihin. Ja samalla pitivät turvallisuudestamme huolta. Harjoitukset saatettiin päätökseen pitäen ankkuriköydestä kiinni, ja ohjaajan pitäessä harjoituksen suorittajasta kiinni jotta hän voi turvallisesti suorituksensa harjoittaa. No, hyvinhän se sujui,vaikkei pohjaa jalkojen alla ollutkaan, ja saimmepa siinä vielä tehdä ennen pois lähtöä ensimmäisen sukelluksemmekin, ja tuota riuttaa ohjaajan opastuksella tarkastella. Hienoa! 2 seraavaa päivää kävinmme eri riutoilla, kumpaisenakin päivänä teimme kaksi sukellusta, joihin sisältyi joitakin harjoituksia, tällä kertaa pohjassa toteutettuna. Hieno kurssi suosittelen. Koralliriutat oli ehkä 14 kertaa vielä näyttävämpiä kuin snorklauskorallit, joista viimekirjoituksessa kerroin. Ja oli pallokalaa ja meriheppaa ja kaiken näköstä fisua kaikissa sateenkaaren väreissä. Hintaa kurssilla oli melko suolaiset 18000 rupiaa, mutta toisaalta siitä heltisi kansainvälinen avovesisukelluskortti, jolla pääsee missä vaan spotissa suklailemaan 18 metriin asti. Ja hinta sisälsi kaiken matskun ja laitteet ja matkat ja ruoat. Joka tapauksessa, kannattaa kokeilla, ja jos Andamaneille tulet, niin nuo riutat on joka rupskun arvoiset.

No, Havelockissa elämä rullasi riemulla eteenpäin luonnon rauhassa. Sesongin totaalinen loppuminen näkyi länkkäreiden häviämisenä saarelta, ja majapaikkojen tyhjentymisenä. Minun tapauksessani tämä tyhjeneminen oli melko totaalista. Venäläiset naapurini olivat minun lisäkseni ainoat viimeisinä päivinä. Ja jokunen päivä ennen minua hekin lähtivät. Ja kaiken huipuksi paikan manageri sanoi, että eiköhän se o tämä siisoni tässä, että hän lähtee myös Port Blairiin. Niinpä siis suoritin maksuni ennakkoon, ja manageri lähti, ja paikassa monsuunin ajan asuva ja siitä huolta pitävä perhe muutti paikkaan. Heidän kanssaan sitten viimeiset päivät asustelin, ja ihan hauskaa oli. Mitä vaan saarella teit, niin kaikki kyselivät, että oletko lähdössä pian, että kun muut on jo lähteneet.

No, kerrompa lyhyesti Elephant Beachistä. Kyseessä on täysin autio ranta, johon on metsikön halki polku, joka on meritien lisäksi ainoa väylä kyseiselle rannalle. Kävelyä kertyy vajaa tunnin verran. Eirttäin rauhallinen paikka. Ja erikoinen. Erityisesti siksi, että tsunami iski aikoinaan juuri tuolle rannalle, ja söi rannikon metsistön. Nyt siis ranta on täynnä kelottuneita puita. Karulla tavalla erittäin kaunista aluetta. No, tsunamista johtuen rannan takustametsikkö on soistunut, koska sitova kasvillisuus on lähtenyt maata koossa pitämästä. Rannalle siis täytyy kahlata. Jännittävää. Vielä jännittävämpää oli, kun rannalla oleskeltuani päätin lähteä takaisin. Laskuvesi oli surimmillaan, ja näin ollen tuo suopuro oli takaani hävinnyt, ja tilalla oli vain mutaa. Näinollen olikin yllättävän vaikeaa löytää takasin polun päähän. Maisema oli niin totaalisen muuttunut vajaassa parissa tunnissa. Mutta, polku oli mahtava, ja metsä, se oli kunnon ikiaikasta sademetsää.

No, matkan oli kuitenkin jatkuttava. Siispä eilispäivänä lähdin taas lippujen metsästykseen. Olin pari kolme päivää ennen käynyt jo helikopteri-officessa norkoilemassa, josko lippuja heltiäisi, mutta sanoivat että vasta lentoa edeltävänä päivänä ne saisin. Minulla oli siis tarkoitus lentäen helikopterilla siirtyä Port Blairiin Kolkatan lentoa odottelemaan. Ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole ikuna huliskupterissa ollut, ja hintaa tuolla matkalla on tiukat 800Rs. Siis ei paha ottaen huomioon ettei tavitse koko päivää käyttää laivalipun hankkimiseen ja laivalla majailuun. No, menin jo hyivssä ajoin nourkoilemaan toimiston edustalle, jotta olisin ensimmäinen, ja jotta varmasti lipun saisin. Vaan en saanut. Ne oli nimittäin myyty jo loppuun. Tätä ihmetellessäni selittivät, että Havelockissa asuvat ovat etusijalla, ja turisteille myydään tikettejä vasta lentoa edeltävänä päivänä jos on. Asia kunnossa. Kiitos ja näkemiin. Noteerasin, että kello oli vielä niin mitättömän vähän, että laivalippuluukku ei ollut auennut. Siispä sinne, ja odottamaan, josko laivalippu heltiäisi. Ja mikä onni, pääsinkin jonossa jo neljänneksi. Vaika tämähän ei tarkoita mitään, sen olen jo laivalippujonoissa oppinut. Niin, ei tarkoittanut tälläkään kertaa. Jo 2 ja puolen tunnin kuluuttua tiektti oli kädessäni. Ei pidetä kiirettä, ihan rauhassa avataan puulaaki puoli tuntia aikataulun jäljessä, ja tulostellaan ensimmäinen tunti 3 tikettiä sille jonossa ensimmäisenä olevalle, välillä niitä taas peruutellen, kun tulostin sohjaa, ja tiketit ei tulostuneet oikein. Ja tietysti on myös erinäisiä sähkökatkoja ja internetittömyysaikoja, jotta jonon nopeus pysyisi kohtuullisena. No, ei parane valittaa, tiketit sain ongelmitta ja tällä kertaa juuri siihen laivaan kun halusin.

No, sitten taas ruokiin. Tuon lippuepisodin jälkeen päätin palkita itseni. Menin kaljalle. Barefoot Restaurantiin. Tilasin kaljan, ja jotakin sen kanssa, hmm, mitäs tämä on, listalla on lohta. Siispä lohileivät. Ja mitä, onko tämä todella, voi kyllä, Kylmäsavulohta! Miten voi olla, ei täällä edes kasva lohta. No well, hyvää joka tapauksessa. Hyvin kokoisa elämys. Kiitos Barefoot.

Havelockilla ollessa on tullut muutenkin syötyä melko kotoisasti. Koska itsekokkaus on sallittua, niin suolakala, keitetyt perunat, uuniperunat, kermaperunat, kermasipuliperunat, valkosipuliperunat ja kalasoppa ovat olleet kovaa huutoa. Itseasiassa siinäkin määrin, että äitini huomautti, että tuntuu olevan melko yleistä ruokaa nuo kermaperunat. Näin muuten on. Hyvin kotoisaa. Ja helppo valmistaa. Myös avuotulella foliossa.

No, palattakoon vielä lopuksi lyhyesti tuohon Barefootiin joka pari kertaa on vilahtanut tekstissä. Kyseessä on länkkäreiden Havelockissa pyörittämä löyhä ketju, joka tarkoittaa laatua, ja parasta sellaista. Havelockissa on Barefoot tours, Barefoot scuba, Barefoot trek, Barefoot boat, Barefoot restaurant ja Barefoot vaikka mitä. Kyseessä on siis erillisiä lafkoja, jotka ovat yhdessä ottaneet tuon nimen. Ja jokaista lafkaa pyörittää länkkärilästä saareen muuttanut ihminen. Näin ollen Barefoot tarkoittaa Havelockilla hieman suurempaa hintalappua. Mutta samalla parasta mahdollista laatua. Niin, ja ei ne fisuleivät maksaneet kun 80 rupiaa. :) Olen huomannut, että myös muissa suljetummissa paikoissa Intian maalla on tällaisia kumppanuus-ketjuja. Luotettavia, vaikkei yleensä halvimpia. Esimerkiksi Diulla tällainen nimi oli A to Z. Oli kangaskauppaa, matkatoimistoo, ravintolaa ja kulkupelivuokraamoo. Suosittelen näitä ketjuja, ovat luotettavia. Kumpainenkin.

No ei kait sitten. Tänäänkään ei ollut näköjään mitään asiaa, mutta tulipa istuttua koneella. Tänään siis tulin Port Blairiin, ja huomena matka jatkuu kohti Kolkataa. Saapa nähdä missä kuosissa on tuo kotoisa kaupunki. Kiitoksia kommenteista kaikista, ja  jatkakaahan samaan malliin!

Antti: Sitä oppii ihmeesti oikolukemaan typot kun on seurassa. Tosiaan, kyseessä saattoi kuitenkin olla neliökilometrit eikä neliömetrit. Itse en huomannut vielä tarkistaesanikaan, ennen kun kunnolla kyttäsin, että mitä siinä nyt oikein muka vikana on. Jeah, ja koralleiden mustikoittamisesta selvisin sentään. Pitää vaan muistaa, että pitää ne housut jalassansa! :P

Nina: Tervetuloo vaan, erityisesti Andamaneja voin suositella! :F Huivejen puolesta en uskalla luvata, täytyy kattoo jos Delhistä löydän jonkun paikan ennen paluulentoo. Yritystä on kuitenkin. Vieläkös sulla on harkka päällänsä siel Rovaniemellä, vai ihanko muissa merkeissä siellä oot alkanukokousteleen?

Taru: Toi on niin tyypillistä. Menet lippuluukulle, niin sulta kysytään, että mitäkös sais olla. No ei varmaan sitä lippua, joka on kojun ainoo myyntiartikkeli, ihan vaan huvikseni tässä muutaman tunnin jonossa seisoskelin! :D

Ja koska kukaan ei kertakaikkiaan ole anää arvannut mitä mukissa, niin näyttää siltä että joudun toteamaan nsun kodittomaksi, ja päättämään kisan. Eli oikea vastaus tuohon polttavaan kysymykseen Mitä mukissa? (kuvassa osoitteessa http://www.facebook.com/photo.php?pid=3805122&l=a1d3e50041&id=706916508) on: Omenamehua. Niinpä. En olisi itsekään arvannut. Ja täytyy sanoa, että kun tuon omenamehun sain, niin epäilin suuresti että sainko tilaamani, mutta tarjoilia kovasti vakuutteli, että kyllä se omenamehua on. Ja makuni sen todisti, omenan esanssi sieltä läpi puski. Ja pohjalla oli vielä omenanpaloja todisamassa todellisuutta. Kyseisessä baarissa oli siis myös Juicy-bar, eli pieni mehukoju, jossa puristettiin tuoreista hedelmistä mehua, ja sieltä tuon mehun itselleni kaappasin safkan kyytipojaksi.

Semmonen tarkennus tehtäköön viimekertaiseen, että tuo päästäni kadonnut intialainen all-in-ruokalaji on nimeltänsä Thali. Suosittelen.

tiistai, 27. huhtikuu 2010

"Kun myrsky raivoaa, ethän ole poissa laivasta.."

 

… on soinut päässäni viimeiset muutamat päivät. Kyse ei edes ole mistään laulusta, vaan se vain joku aika sitten pulpahti päähäni. Hyvä neuvo kyllä. Ei pidä lähteä uimasille, niinkuin osakas Paksupää aikoinaan teki. Myrskykin on jo nähty, mutta aloitetaampa taas hieman etäämmältä, ja palataan asiaan myöhemmin..

Chennaissa siis majailin jokusen päivän, ja sieltä muutaman päivän laivatiketiä haikaillen, kuten teille aiemmin kerroin. No tiketti siis irtosi, mutta koska laiva lähti vasta sunnuntaina, oli minulla vielä pari irtopäivää hukattavaksi Chennain kaduille. Ensinnäkin. Huoneessani oli telkkari. Lykätessäni sen päälle havaitasin, että en ollut kyseistä operaatiota tehnyt sitten Delhistä lähtöni. Diulla olisi llut telkkatöllö, mutta tarvitsin virtaa veden keittoon, ja päytätilaa tavaravuodille, joten nyppäsin sen irti ja heivasin lattialle. Sittemmin en ole televempelettä omistanutkaan. No, mitä sieltä sitten tuli. Aivan samaa huttua kuin Suomessakin. Deppin Joni hyppeli piraattivaatteissaan, tosin tällä kertaa Hindiä puhuen. (kyseiseen herraan palattakoon vielä tuonnempanan syystä jota en vielä tässä vaiheessa valota) Ja Hullut japanilaiset kisailivat mitä eriskummallisin keinoin mitä eriskummallisimmissa lajeissa. Mutta mainokset ovat erilaisia. Tai no ei avian, mutta tuotteet ovat ainakin poikkeavia, enemmän intian oloihin suunnattuja.

Ensinnäkin, intialaiset ovat peräti lyhyitä. Niinkin lyhyitä että hyvin harvoin törmään itseäni pidempään ihmiseen, ja yleensä ne ovat kokoluokkaa päätä lyhempiä. Ja luonnollisesti ihmisrukka pyrkii kaikkeen siihen mitä hänellä ei ole, voidakseen taas kerran todeta olevansa onneton, mutta tulevansa onnelliseksi, kunhan vain sen yhden asian vielä saa. Pituus on täällä siis ihanne. Näin ollen erityisesti lyhyille ihmisille oma vertikaalimitta on kovin arka aihe. Ja mitä näkee tässä Herra Myyntitykki: markkinaraon tietysti. Turvataan  lapsille mukava lapsuus ja paljon kavereita, eikö niin, eikä maksa paljon. Telkkuvärkissä siis mainostetaan varhaismurkuille suunnattua voimajuomaa, jota päivittäin litkimällä, on kliiniseten tutkimusten mukaan todettu jopa 200% enemmän nopeutta piltin kasvupyrähdykseen. Sitten sana kiertää ihmiseltä toiselle, että voi veljet miten meidän pikku Eevertti onkaan kasvanut, kun on härppiny sitä ihmelitkua. Tottakai ne kasvaa, kun niillä on murrosikä alkamassa! Ja kliinset tutkimukset on tietysti Herra Tykin omassa labrassa väsättyjä, ja asiakkaiden on luotettava niihin, kun ei voi vertailevaa tutkimusta tehdä omalla piltillään, kun eivät tiedä paljonko se olisi kasvanut ilman sijoitusta. No, se ei ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa. Lyön vaan vetoa että noiden litkujen koostumus on kokolailla sama kuin Suomessa myytävien lantrattujen ihmejugurttien. Ja luonto kiittää, kun saa taas muutaman miljoonaa neljännesdesin kertakäyttömuovipulloa pinnallaan pyöriteltäväksi.

No, toinen mainos, joka erityisellä tavalla jäi mieleen, alkoi tiukalla lapsille suunnatulla slouganilla. “Mitä teet kesällä, kun aurinko porottaa kuumasti pihalla.” Mainos vaan ei vastannut Pohjolan pojan käsitystä asiasta avian, jatkamalla:“Ei hätää, osoitteessa mobile.disney.in on satoja pelejä, taustakuvia, soittoääniä ja kaikkea mukavaa, jota voit työskennellä sisätiloissa tietokoneellasi tai kummajais-luurillasi.” Niin, ei taitaisi mennä suomalaisen kansanterveysvalistuksen mukaan ihan näin. Mutta ymmärtäähän sen, että ulkona on oikeesti nihaa olla kun mittari alkaa piestä viittäkummentä ja arska helottaa suoraan päälakeen. Vaan kovasti tästäkin huolimatta huvitti tuo kovin erilainen näkemys kesäauringon ja sisälläolon suhteesta.

No, toisena aktiviteettiryöppynä  kävin kätköilyreissulla. Chennai on en verran suuri kaupunki että sinne tuo kohtalokas harrastus on rantautunut useamman kätkön voimin. Inhimillisen matkan päässä oli kolmen kätkön rypäs kilometrin säteellä, joten päätin lähteä niitä valloittamaan. Tosin en kyennyt saamaan käsiini kun yhden noista kolmesta purkista, mutta tulipa kuitenkin Intian kätköhuntti avattua ennen kuin jo palaan. Reissuilessani kätkömetsällä tuolla avian-muualla-missä-turistit-ei-ikinä-liiku järkytyin, kun huomasin miten rauhallista suurkaupungissa voi olla. Ei ole sitä ääri-sähäkkää ostaOstaBestPrice-mieninkiä eikä ukottajat roiku hihassa. Koko päivän aikana yksi riskakuski kysyi haluaisinko kyyrin johonkin, hänkin hyvin kohteliaasti ja ohimennen. Samalla huomasin kuinka suuresti olen tottunut jatkuvasti kävellessäni hokemaan: “No. No thanks. I don´t need it. Thanks, but no thanks. I can´t carry it. I have no money. I´m bit busy now. No thanks. Yes it´s nice but I really not need it.” ja ravistelemaan obsessiivisesti päätäni. Ja tama johtuu ihan vaan siitä, että olen majaillut Goalla niin pitkään. Liian pitkään. No, enää en siellä ole. Tuosta rauhasta palasi kovasti mieleen viime reissuni, ja Kolkatassa oleilu, rauhallinen kaduilla samoilu, ilman painetta.

No, sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma, ja niin siis Chennain maaperä alkoi poltella jalkapohjissa siihen malliin että olin pakotettu pääsemään Bengalin lahdelle. Lähtöaamuna tosin pakkini oli avian yltäpäältä sekaisin, ja olo vähän sama, kuin litran jäätelöä syöneenä featuring laktovamma. Yleensä en lääkkeitä pahemmin syö, mutta nyt otin pohjalle todella tiukan koktailin: malarialääkkeet (niin oli taas se aika viikosta että nappailtiin Heliopaaria), ripulilääke, jottei perse repeä ja antisihsamiini&vatsatautilääke vatsaa rauhoittamaan + koska minulla oli vahva aavistus siitä, että tavara pyrkisi ulos sitä kautta huomatessaan tulpan toisella uloskäynnillä. Kun vielä migreeni alkoi hiljalleen sähistä kelmuissa sai lääkemixtuura kaverikseen vielä särkylääkkeen. Voi veljet.

Paatti löytyi, joskin bussilla piti matkustaa melkoinen matka johonkin satamanperälle nesin. Käsittämättömän terveys- (sinulta kysyttiin oletko terve, ja lyötiin validity-leima lippuun odottamatta vastausta) ja turvatarkastus (kamat läpivalaistiin ja metallinpaljastimet piippailivat, mutta mihinkään ei puututtu, tulihan minulla läpi linkkari, puolillaan oleva viskipullo, puolitoista desiä kerosiiniä ja tuo miltein kaksimetrinen eukalyptysnuija suoriltaan kyselemättä) session jälkeensaimme laivautua. Eihän kyseinen tynnyri avian Silja Eurooppa ollut, mutta yllättävän pätevä peli kuitenkin. Matkustajaluokkani oli halving mahdollinen Bunk, mikä tarkoitti että asustelin nuo kolme päivää kerrossängyn alapedillä huoneessa, jossa ei muuta ollutkaan kuin 71 muuta samanlaista kerrossänkyä. Tämä oli riittävää kuitenkin, ja kaikki tarvittava – vessa, suihku, tiskauspaikka ja juomavesipiste – oli käytössä ja yleensä vielä jonottamatta. Yläkannella tuli kuitenkin majailtua valtaosa ajasta istuskellen, kirjaa lukien sekä käsittämättömän sinistä merta katsellen. (Nyt tiedän mitä tarkoittaa meren sininen, tähän mennessä käsitykseni siitä on ollut lähempänä harmaanvihreää) Ensikertaa kannelle mennessäni huomasin, että purkki on ollut aikoinaan melkoinen luxury-peli. Oli Uima-altaat ja suuret mosaiikkiseinät, oli baarit ja mitä vaan. Nykyisin nuo hienoudet ei kuitenkaan ole enää käytössä. Paitsi baari kyllä aukesi joskus satunnaisiin aikoihin ilman mitän logiikkaa joiksikin hetkiksi. Valikoima oli suppeahko: Teetä, keksejä, limonadia, pikkusuolaista ja tulitikkuja. Tämä kuitenkin riitti tekemään oleskelun huomattavasti viihtyisämmäksi.

Varsinainen ruokailu olikin sitten vähän haasteellisempi juttu. Jotta pääsi syömään, piti ostaa erityisestä kaupasta tarkoitusta varten kehitetty syömälippu, jota vastaan annoksesi sait lunastaa. Kauppa oli avian yhtä satunnaisesti auki kuin baarikin, ja valikoima sama (tosin tulitikkujen asemasta myytiin pelikorttipakkoja) mutta se vain sijaitsi välikössä, jossa ei viitsinut huvikseen majailla. Ja tietenkin äärettömän sokkeloisen reitin päässä. No, ensimmäisenä iltana minulla ei tietenkään ollut mitään tikettiä, enkä tiennyt mitään tällaisesta systeemistä. Hetken intialaista meuhkausta kuunneltuani sain sen verran infoa noukittua tulvasta, että lähdin tuota puljua hakemaan. Palasin reissultani kysymään uudet ohjeet ja jatkoin metsästystä. Kun kolmannen kerran palasin alkoi herra lipunkeräilijän ilme olla aika tuskastunut, ja minulle myös selvisi, ettei tuo pulju olisi enää edes auki ennen huomisaamua. No, hetken kiivaasti neuvoteltuani loin nuo 50Rs sedan käteen ja hän oikeutti minut tarttumaan tarjottimeen. Varsinainen ruokailu tapahtui samanlaisessa salissa kuin nukkuminenkin, mutta sänkyjen tilalla oli älytön määrä pitkiä pöytiä lattiaan pultatuilla tuoleilla. Ruokana oli intiassa yleinen kaikkea-tarjolla (en nyt muista nimeä), joka tällä kertaa tarkoitti älytöntä kasaa riisiä, päällä tulitikkuaskin kokoinen pala kalaa, ja puoli desiä linssikastiketta. En uskaltanut kalaa syömään kokonaan, koska se oli kertakaikkiaan maistui niin erehdyttävälle, että uskoin vakaasti sen sekoittavan pakkini kaikesta pre-droppauksesta huolimatta. Toiseen iltaan mennessä olin jo pientä avustusta hyväksi käyttäen löytänyt tuon mystisen lippuluukun, ja tällä kertaa tuli itku siitä, että olin ostanut väärän lipun. Halusin kasvisruoan (eilisestä kalakokemuksesta viisastuneena) mutta olin yrittämässä sitä non-veg-kupongilla. Tiesinhän sen itsekkin, silä ostaessani olin heti sen huomannut, ja siitä myyjäsedälle maininnut, mutta hän sanoi että heillä ei mitään erillisiä lippuja edes ollut, ja että sillä saisin annokseni. No, näin kävi, käsittämättömän säädön jälkeen sain annokseni tänäkin iltana lautaselle. Kasvisruoka oli täsmälleen sama kuin edellisenä iltana, paitsi että kalanpala (jonka tilalla tällä kertaa olisi ollut punaisessa liemessä lilluva keitetty kananmuna) puuttui. No, kolmas kerta toden sanoo, tällä kertaa olin onnistunut myyjäsedältä oikeanlaisen lapun kiristämään, ja annoksen sain. Tosin olin matkassa oman kuppini kanssa, koska halusin mielummin nauttia juhlaillallisen ulkosalla tähtitaivaan alla ja ihan omissa oloissani (niin, olin nähnyt muidenkin niin tekevän, joten uskaltauduin yrittämään) ja eikös seta ladannut samanlaiselle metallitarjottimelle annikseni kuin ennenkin. Pysyin kuitenkin sitkeänä, ja lopulta hän silmiä pyöritellen ja huokaillen laski tarjottimen veljän jo valmiina tyrkyllä olevien viereen, ja latasi annoksen Tupper-kippoon. Kiitos.

 Laivamatka meni mukavasti, ja nuo 3 päivää vierähti joutuisammin kuin olin kuvitellut. Vaikkakin 56 tunnin matka otti lopulta miltei 70 tuntia. No, en olettanutkaan että laivalta potkittaisiin keskellä yötä pystyyn ja kiljuttaisiin käytävissä että ulos täältä, ootten perillä. Siispä purkki oksensi meidät sisuksistaan vasta reippaasti puolen päivän jälkeen. Satamassa minut toden totta päästettiin jaihin, ja minut ohjattiin tuota Andamaneilla-olo-lupa-hakemus-kaavaketta täyttämään Siinä kyseltiin vain osoitteet ja nimet ja passin ja viisumin tiedot, sekä matkan tarkoitus. Setä oli hyvin leppoinen, ja vitsaili vain varastetuista passeista joissa oli jotakin pikkulapsien kuvia jotka eivät hiukkaakaan muistuta tulijoita. Ilmeisesti ilmiö on siis yleinen. Hyvä etten ole ainoa. Niin, pasinihan on vuosimallia millennium, eli pitäisi suomeen palattua laittaa jo vaihtoon. Ja kieltämättä, tuo 13-vuotias raidallisen polkkatukkainen pullaposki ei kyllä ole ehkä paras kuva passissa jolla yritän rajoja ylittää..

No, Andamaneille siis tultiin. Ja ymärrän täysin että ulkomaalaiset matkaajat laitetaan lupa-asiakirjat täyttämään, sillä Andamanin saaret ovat hyvin eristyneet, ja Intia haluaa niitä suojella. Samoin saariston alkuperäiskulttuureja: Saarilla asuu edelleen 6 aborginaaliheimoa omissa oloissaan, omin tavoin. Hyvä että näiden luonnonkansojen kulttuuria ja perinnettä ollaan tajuttu jo varhain varjella, jotta he saavat rauhassa olla. Toki yhteistyötä tehdään paikallisväestön kanssa, ja yhteiselo sujuu pääosin hyvin. Heidän valokuvaamisensa on seimerkiksi täysin kielletty sakon uhalla, samoin heidän mailleen meneminen. Tosin olen kuullut että yhteistörmäyksiäkin tapahtuu, ja viranomaisia joudutaan jollain alueella turvana käyttämään heimojen turhauduttua tölhöpääturistien (siis sekä länkkärien että intialaisten mantereelta tulleiden) banaanienheilutteluun ja apina-ääntelyyn. Itse en ole aborginaaleihin törmännyt, tosin tiedän heidän kirjoituspaikastani parin-kolmenkymmenen kilometrin päässä majailevan, enkä erityistä hinkuakaan koe sinne tunkeutua heidän omaa maailmaansa sotkemaan. Elettäköön rauhassa, niin minäkin teen. Ajatuksena erityisen mielenkiintoinen on Pohjois-Sentinelin saarella asuva Sentinelese-heimo, joka on toistaiseksi täysin kieltäytynyt minkäänlaisesta yhteistyöstä tai yhteydenpidosta tai eristäytynyt saarelleen päästämättä sinne ulkopuolisia. Tämä saari onkin ymmärretty jättää heidän käyttöönsä ja sinne rantautuminen on myös paikallisilta kiellettyä. Andamanin govermentti (peijakas, tulipa oikosulku enkä osaa tuota hallintoelintä äkkiseltään suomeksi kääntää) lähettää kuitenkin saarelle muutaman vuoden välein lähetystön viemään heimolle lahjaksi sikoja ja kookospähkinöit ja muuta syötävää myötätyntoisuuden osoituksena ja positiivisen yhteiselon turvaamiseksi saartistossa.

No, andamanien kulttuuri on Intiaan verrattuna melko erilainen. Niin myös suhtautuminen turisteihin. Kukaan ei yritä saarilla ukottaa, heillä ei ole yksinkertaisesti mitään tarvetta siihen. Lukuunottamatta tietysti muutamia riksakuskeja jotka päivystävät satamassa ja ovat todennäköisesti tänne jostakin muualta muuttaneet. Tiedättekö muuten mistä tietää varmasti, että intialainen yrittää ukottaa? No minäpä sivistän teitä: Siitä että se ajaa riksalla. Ei, tämä ei ole rasismia, vaan realismia, kuten osakas Hyvönen aikoinaan puolusteli jotakuinkin yhtä epäkorrektia huumorintajuaan. Intiassa ukotuksesta tuli muuten mieleen, että valtaosin perustuu siihen, että länkkärit olettavat. Esimerkiksi jos se riksareissu maksoi 25Rs edellisellä kerralla, niin älä luota että se maksaa sitä tällä kerralla. Jollet sovi hintaa se saattaa maksaa 250Rs tai vaikka sopisitkin, et välttämättä matkaa saa alle 50Rs. Niin se vaan menee. Kaikki riippuu kaikesta. Tai jos ravintolassa tilaat “Vegetable Spring Rollin” näyttäen tuota 80Rs annosta samalla sormellasi listalta, ja tarjoilija sanoo “Spring Roll” niin ei. Tilauksesi ei ole mennyt perille, ja sitä ei ole todennäköisesti kirjattu oikein. Varaudu siis maksamaan se 150Rs siitä “Chef Special Tuna Spring Rollista” tai korjaa tarjoilijalle, “No, Vegetarian Spring Roll” niin että hän sen pärssäsi toistaa. Noniin, mutta siis, palatkaamme juuristoon.

No, sen sijaan että länkkäreitä ukotettaisiin, niin kaikki olettavat että länkkärit ukottavat. Tämä on mielenkiintoinen kontrasti. En tiedä mistä se johtuu, vaikkakin olen kuullut, että täällä on aikoinaan ollut hyvin epäkorrektia käytöstä paikallisia kohtaan länkkäreiden taholta. Piirre korostuu erityisesti täällä pääkaupungissa, Port Blairissa. Kun menen kauppaan niin myyjäpoika avian takuuvarmasti huomaamattomasti kävelee perässäni ja sattuu tiirailemaan juuri sitä viereistä hyllyä ja siirtymään juuri sille hyllylle korjailemaan niitä maustepussejen esilläoloa, johon seuraavaksi menet. Ja tama takuuvarmasti tapahtuu heti kun sinun nähdään tulevan kauppaan, ja aina siihen asti kun jalallasi astut ovesta. Vaikkakin se pyritään tekemään hienostuneesti ja huomaamattomasti, niin paljon kun se vain on siinä 30 neljön kaupassa mahdollista. Asia häiritsi minua sen verran, että unohdin jopa mitä olin hakemassa, ja ostin sen sitten seuraavasta katukojusta lähdettyäni ja reissun tarkoituksen palattua mieleeni. Samoin pankkiautomaatilla käydessäni. Automaattien, jotka ovat aina erillisessä lasiseinäisessä huoneessa, vierellä on Intiassa miltei aina virkapukuinen vartija ehkäisemässä murtoyrityksiä tai muuta turmelua. No, täällä sitten mennessäni tuollaiseen koppiin, vartia sattui juuri lähtemään jaloittelemaan ja tulipa vielä kopin sisälle ja kun kortilta ei ensimmäisellä kerralla rahaa irronnut (ei paniikkia tämä on yleistä, ei muutakun kortti uudelleen sisään. Johtuu millon mistäkin tama ilmiö) ja toisen kerran kortin lykkäsin sisään, hän tuli niin viereen, että jouduin ihan tosissaan peittelemään tunnuslukuni näppäilyn. Samalla hän kyseli minulta mitä yritin tehdä. Tosin kun yiritn hänelle sanoa että rahaa ihan vaan tässä nostelen, niin hän ei sitä ymmärtänyt, ja kysyi kohta uudelleen mitä yritän tehdä automaatilla. Ei sinänsä, nuo myymäläpojat ja vartiat tekevät vain työtään, juuri niinkuin heitä on edellytetty se tekemään. Jännittävää vaan olla epäilyttävä, uusia kokemuksia.

No, Port Blairissa olin siis joitakin päiviä hoitamassa käytännön asioita, ja sitten lähdin Havelockin saarelle, jossa kuulin olevan hyvin rauhallista ja halpaa. Ja ennenkaikkea luonnon kauneutta. Lähtiessäni kuuden aikaan, minulla ei ollut vielä lippua laivaan, mutta tiesin, että jos laivassa tilaa olisi, saisin sen laivasta ostettua. No, lähdössä oli kaksi laivaa, mutta kumpikin täysiä. Ei muutakun pihapenkeille loikoilemaan ja ottamaan nokosia huonosti nukutun yön jäljiltä, ja odottelemaan, että lippuluukku aukeaa. Kun kelloni pirahti soimaan 8.30 havahduin siihen, että tuon 9 aikaan aukeavan lippupaikan edessä oli käsittämättömät reivit. Ehkä 200 henkeä oli odottamassa puulaakin avaavan ovensa. No, tiesin jo tässä vaiheessa, että tästä tulisi piiitkä päivä. Sisälle päästyäni huomasin, että Kolkatan lipputiedot olivat ilmestyneet. Siis täytin hakemukset sekä Havelockiin että Kolkataan. Sitten jonottamaan. Huomasin että lomakkeet piti viedä eri tiskeille. Summassa valitsin ensin Inter Island kojun Havelockia varten. Jonoon perääni tuli kaksi länkkäriä jotka kyselivät minulta kuinka homma toimii. Selitettyäni hetken hämmästys oli valtava, kun he alkoivat suomeksi kerrata ohjeitani ja paikkaa josta lomakkeita saisi hakea. Enhän ollut kuullut suomea livenä sitten Vagatorista ja hippimarkkinoilta lähdettyäni. Pariskunta oli Jyväskylästä lähtöisin. Jonotus sujui siis mukavasti, vaikkakin ihmisillä oli ikävä tapa tunkea ja yrittää ohituskaista—ratkaisuja erityisesti pelokkaille länkkäreille. Paikalla oli kuitenkin viiksekäs vartijasetä, joka mätki pampulla kaitetia hyvin raivokkaasti ehti kun huomasi tällaista tapahtuvan.  Tunti siinä vierähti kun pääsin luukulle ja liput irtosivatkin. Sitten vaihdoin jonoa, ja siirryin viereiselle tiskille, jonka jono oli ehkä kolminkertainen edelliseen kojuun verrattuna.  Jonotettuani erittäin pitkän ajan pääsin luukulle, jossa minulle ystävällisesti sanottiin, että juu, lippuja ei kyllä myydä noille toukokuun laivoille ennen 26. päivää. Tämä tarkoittaisi, että minun olisi tultava myöhemmin käymään PortBlairissa liput hakemassa.  No, ei kai siinä, hetkeksi ehti vielä pitkäkseen ennen kuin laivani  Havelockiin oli määrä lähteä klo 12.30.

No, sitten laivaan, ja numeroitua istumapaikkaansa etsimään. Se löytyikin (laivan istumapaikat olivat kuin pieni vanhanaikainen elokuvateatteri, kaikki samaan suuntaan, ja väleissä käytäviä) mutta hetken kuluuttua paikalle ilmestyi toinenkin saman paikan varannut. Sotkua selvitettyämme huomasi laivan työntekijä että minun tikettini olisikin vasta huomiseen laivaan. Maailma pysähtyi hetkeksi. Setä sanoi että voisin kuitenkin jäädä laivaan. Hienoa. Ainoa vaan että kohta tuli toinen setä, ilmeisesti edellisen pomo sanomaan, että laiva on buukattu täyteen ja näin ollen ei ole mitenkään mahdollista että jäisin laivaan edes seisomapaikalle. Sitten hän huusi edelliselle sedälle vähän aikaa pää punaisena. Sitten hän alkoi käskeä minua laivasta ulos. Ja niinkin aggressiivisesti, että ei mienannut millään antaa minun hakea rinkkaa paikaltani. No, tappio oli karvas, mutta se oli nieltävä. Ulos pääsy tosin ei ollut helppoa, kun takana oli hoputtava agresetä, ja edestä tuli kokoajan matkustajaa sisään ja sisäänkynnissä ukko huitoi että älä tänne tule odota siellä että nämä ihmiset pääsee. Kun lopulta pääsin ulos paatista, jouduin vähän aikaa vielä vääntämään kättä että sain haltuuni tiketin kantaosan joka oli tietysti laivaantullessani revitty irti ja näin lippu tehty kelvottomaksi uudelleenkäyttöä varten.

Kävellessäni laiturilta takaisin lipputiskin suuntaan kelasin filmiä taaksepäin. Mitä lipputiskillä tapahtui? Miksen tarkastanut päivämäärää lipusta? (niin, sen on melko hyvin oppinut, ks. Ukotus ja oletukset edellä) Olin siis ostamassa lippua huomiselle. Lipputiskin täti kysyi minulta haluaisinko lähteä jo tänään. Olin ilonen ja sanoin tietysti. Hän antoi hakemukseni takaisin ja käski muuttaa päivämärän. Vaihdoin sen. Hän naputteli lippuni ja tulosti sen. Siinä se, oletus, että sain oikean lipun, oletus joka maistui nyt karvalle. Ja ei muutakun jonottamaan uudestaan. Jonotettuani täti käski minut tiskille, josta alunperin lipun olin ostanut. Se oli sentään suljettu, joten ei tarvinnut uudelleen jonottaa. Lipputiskin täti ei nähnyt tilanteessa mitään ongelmaa. Hän kertoi minulle että olen saanut juuri sen lipun jonka olen tilannut, ja että tuohon laivaan johon pyrin, ei ole ollut enää paikkoja. Jännää vaan että takanani tulevat menivät tuohon laivaan, ja liput heidän osaltaan sinne kävivät. Hän sanoi, että jos haluaisin tänään mennä Havelockiin niin minun täytyisi maksaa 200Rs lippuni lisäksi 50Rs lisää jotta uuden lipun saisin. Hieman meinasi vanha karvakorva sisältäni pilkistää esiin, mutta maksoin sen lopulta, ja voitte uskoa että tarkastin lipun tällä kertaa kunnolla.

No, siinä hetken pyörittyäni minua kohti käveli iloinen vaalea täti heilutellen selvästi juuri minulle. Voi veljet, sehän tunsi minut, ja lopulta äkkäsin. Juuri tämä täti ja hänen miehensä olivat tulleet minua vastaan hippimarkkinoilta lähtiessäni, ja he olivat juuri se pariskunta, jonka kanssa olin puhunut suomea viimeksi ennen tätä aamua. Mikä sattuma. He olivat anjunalta lähdettyään käyneet Sri Lankassa, ja olivat nyt matkalla Havelockiin samalla laivalla kuin minä. (Huomasin muuten että tämän Wordin automaattinen korjaus ystävällisesti korjaa kaikki tämä-sanat tama:ksi, joten älkää hämääntykö jos niitä tekstistä löytyy. Ihemttelinkin miksi niin useasti tuohon kohtaan unohdan ääkköset näppäimistöltä.) No, siinä sitten rupateltiin tovi, ja sitten laiva jo lähtikin. Tällä kertaa myös mina pääsin laivaan. Purkki oli samanmoinen kuin edellisellä yrityksellänikin. Istuimella ei tarvinnut kuitenkaan olla koko matkaa kuin sardiinipurkissa, vaan kansilla sai vapaasti liikkua ja hakea oman paikkansa. Kannella tulikin sitten rupattelua jatkettua ja merta katseltua Lentokaloja näkyi vähän väliä ja uskon myös delffiinin nähneeni, varma en tosin ole.

Kahden ja puolen tunnin matkustuksen jälkeen satamoiduimme, ja sen jokapaikassa tapahtuvan ololuvan kyselyn jälkeen pääsin jatkamaan matkaa. Siirryin riksalla kohti ranta numero 3:sta. Lonely Planetista bongaamani majoituspaikka oli kuitenkin muuttunut niin kalliiksi luxury-paikaksi että en siihen jäänyt. Kävelin rantaa edemmäs, ja toinen paikka, Pellicon Resort, vaikuttikin oikein lupaavalta. Bambumajat olivat melko mukavia, samoin piha ja hintahaitaria löytyi 100Rs perusmajasta 500Rs huvilaan asti. Päädyin ottamaan 200Rs mökin, joka oli betonilattialla, mutta kuitenkin melko tilava, omalla suihkulla ja vessalla ja pienellä edusverannalla. Havelockissa on tällä hetkellä jo kesää ja monsuunia edeltävä off-sesonki, joten majapaikan isäntä (nuori herra kyllä puljua pyörittämässä, bookkaustietoja täyttäessämme mainitsi että on myös vuosimallia -87. Ja miehellä oli sentään pieni bambumajakylä ja ravintola) kertoi että ravintola oli jo kiinni ja kokit lähetetty kotiin nepaliin. Mutta että keittiön kylmätiloja ja myös tulisijaa saisi vapaasti käyttää itse niin halutessaan. Mahtia. Ketetyt perunat ja voi. Sipulikermaperunat. Hiillosperunat ja kermaviikikastike. Loimufisu ja paahdetut tomaatit. Näin tilanteessa erittäin paljon kotoisia mahdollisuuksia, jotka eivät maistuisi masalalle. Siinä ihmetellessäni vielä kuulin tuon miltei-paratiisi-mökin viereiseltä verannalta kovin tutn kuuloista mölinää. Ei voi olla. Voiko olla? Miten voi olla? Kolmas suomalaispariskunta saman päivän aikana. Kyllä. Pariskunta Kokkolasta oli päätynyt pari viikkoa aiemmin samaiseen majapaikkaan ja kehuivat sitä jutellessae kovasti. Sellainen oli Suomi-päiväni.

Lupasin että palaisin Johnny Deppiin vielä myöhemmin, ja nyt lunastan lupaukseni. Havelockin saari on siitä kuuluisa että täällä on kuvattu miehen tähdittämä, ensivuonna ilmestyvä elokuva Shantaram. Sainkin kuulla että Joni on vasta pari viikkoa sitten viimesksi pistäytynyt saarella. Sepä olisikin ollut jännittävää kun olisin sattunut hindiä puhuvan piraatin näkemään elävänä. Täytynee katsoa leffa jahka se Suomeen kerkijää. Muuten Havelock on melko metsäinen, asukkaita 92m² saarella on vain noin 2000. Nämä ihmiset asuvat pääosin 7 kylässä, jotka ovat nimetty todella erikoisesti. Ne ovat vain kyliä, numeroitu Village 1:stä Village 7:ään. Minä asun siis kylän 3 vieressä, joka on rannan 3 vieressä. Nopeasti huomasin, että Lonely Planettini on melkoisesti perässä. Havelock on valtavasti kehittynyt parin-kolmen vuoden aikana. Majapaikkojen määrä on moninkertaistunut, samoin ravintoloiden, nettikahviloita löytyy (tosin ainakin käymässäni paikassa oli ainoastaan modeemiyhteys) ja samoin saarella on kaksi pankkiautomaattia. Rahaa ei olisi siis tarvinnut nostaa varulle kun paha seta kyttäsi olkapään takana Port Blairissa. Saari on erittäin lepponen paikka, varsinkin näin off-sesonkina kun porukkaa on vähän ja puolet majapaikoista on jo kiinni. Ihmiset ovat ystävällisiä, ja erittäin avuliaita. Ja luonnon rauha on valtava. Nostaisin tämän saaren ehkä samanlaiseksi HotSpotiksi kun viime blogissa Diun. Ehdottoman suositeltava visitointipaikka, vaikkakin hieman hankalamman matkan päässä kuin Goa. Mutta aivan varmasti sen arvoinen. Mutta off-sesonki on paras, ja mahdollisimman pian. Uskon että kehitys jatkuu samanlaisena kuin nämä edeltävät vuodet, ja turismi kasvaa. Siispä vaikkaan että kolmen vuoden päästä tämä on jo yhtä suosittu kuin Diu. Ja siitä kolmen vuoden päästä yhtä suosittu kuin etelä-Goa. Ja käännyttäessä seuraavalle vuosikymmenelle luulen että kellään ei ole enää juurikaan syytä tulla tänne, vaikkakin suoria lentoja PortBlairiin jo varmasti on, ja Aurinkomatkat myy teholomia eksoottiselle paratiisisaarelle jossa mahdollista nähdä alkuasukkaita häkeissä. Toivottavasti näin ei ole, mutta valitettavan monelle paikalle olen kuullut käyneen juuri näin.

 

No, mitä olen Havelockissa puuhaillut. Ensinnäkin sairastellut: kuten aavistelin, ripulihan sieltä oli tulossa, ja PortBlairissa lääkehuuruista selvittyäni se jo itsestään ilmoittteli. Havelockiin saavuttuani olikin sitten pari päivää valintana rip rap ripuli ummetuksen sijaan, vaikkei J. Mäki-Lohiluoma osannut päätöstä näiden välillä lastenlaulussaan tehdäkään. Ja mukana tietysti tuli kuumeilua. No, ripuli hellitti, mutta en malttanut lepäillä sitä yhtä tervettä päivää kuumeen jälkeen, vaan lähdin kokeilemaan niitä Port Blairista ostamiani snorklausvehkeitä, ja kyllähän sen arvasi että kun päivän vouhottaa, niin se on sitten kuume illalla kahta kauheampi. Piti vielä polkupyörällä lähteä vouhottamaan sinne rantaan monen kilometrin päähän.

 

No, eilisen makailin, vaikkei kuumetta enää ollutkaan. Kylässä kävin pikaisesti ruokatarvikkeita hakemassa ja netissä, ja illalla kokkasin. Sipulikermaperunat ja paahdetut tomaatit oli listalla. Tosin annettuani ruoan hautua, ja mennessäni sitä hakemaan, ei jäljellä ollut enää kuin tomaatit. Joku oli pöllinyt kermaperunat. No, ei auttanut kuin kylmä illallinen sitten kehittää tomaattien kyytipojaksi. Aamulla syyllinenkin selvisi: paperi löytyi täysin nuoltuna nurmikolta, ja näin ollen päättelimme venäläisen naapuripariskunnan kanssa että asialla on mitä ilmeisemmin ollut Spiky, majapaikan pihassa vartioiva ja kokoajan rapsuttelua kaipaava deobermanni. No, täytyypä pitää ensikerralla pöperöstä parempaa huolta. Miten näihin ruokailuihini aina luonto intoutuukin sekaantumaan! No eniveis, tänään olen ollut jo ihan terve. Hyvä niin, siitä kuulette lisää.

Mutta. Vuokrasin siis pyörän, 50Rs päivässä, tosin yritän lähippäivinä hankkia vähän parempaa, olen nähnyt täällä täysjoustovempeleitäkin, en usko olevan hinnan paha niissäkään. Pyörä on kuitenkin oiva liikuntaväline, vaikka tosin skoottereitakin on saatavilla vauhtihirmuille. Ja lähdin toiselle puolelle saarta 7 kylän rannalle snorklailemaan. Saarella on kolme Snorklaus-spottia , joista tuo ensimmäisenä kokeilemani on pienin. Matkaa kertyi rannalle varmaan lähemmäs 10 kilsaa, mutta se meni mukavasti rauhallisilla teillä, vaikkakin välistä asvaltti on melko kehnoa, ja mäet eivät ole mukavia vaihteettomalle pyörälle jonka satula on avian liian matalalla. Maisemat olivat mukavia ja kun en pitänyt mitään kiirettä, niin kilometrit taittuivat kivuttomasti. Riutalle piti kävellä lähemmäs kilometric rantaa pitkin, koska se oli avian pohjoispäässä ja - tietysti - rannalle tultiin eteläpäästä. No etsimäni laguuni löytyi. Huomasin ettei lasien toinen linssi ole avian oikein kiinni, ja se näin ollen vuotaa hiukan, ei se menoa varsinaisesti haitannut, sillon talon vain piti nousta lasit tyhjentämään kun alkoin näköä haitata. Ja riutta oli todella komea. Oli ainakin kymmentä erilaista korallia kirkkaan oranssista vaaleans siniseen, ja oli niin monta erilaista akvaariokalaa että en edes kaikkia muista. Ja oli simpukoita, yhtä oikein pelästyin, leveys oli reilu 30 senttiä, ja siellä se vaan puhisi violetin sisuslihaksensa turvin ja aaltoreunaista kuortaan suljeskeli. Ikävää että näistä en saa kuvaa koska en waterproof-kuvainta omista, mutta tulkaa itse katsomaan. Ja sitten muistutus taas: Kun tulette snorklaamaan, niin käyttäkäähän ihmeessä sitä aurinkorasvaa, sitä on saatavana myös vedenkestävänä. Selkää kuumasti kuumotti iltasella, ja avian tulipunainenhan se on edelleen. Ei sentään kesimään ruvennut. Mutta sitähän sitten oli mukava eilinen päivä hoitaa riippumatossa makoillen ja sitä yhtä kuumeetonta päivää potien. Edelleen se kuitenkin on arka, ja voin olla varma että muistan aurinkorasvan ottaa mukaan kun lähden spottailemaan fisuja seuraavan kerran. Niin, ja Snorkkelilasien linssis sain kunnolla paikoilleen eilen lepäillessäni ja sitä tutkiskellessani.

No, tänään onkin sitten ollut aktiivipärinäpäivä. Heti aamusta lähdin polkemaan kohti Village 1:stä ja satamaa, ja laivalippuja buukkaamaan. Sainkin ne heti ensimmäiseen laivaan, ja lähdin klo 9.45 kohti Port Blairia ja Kolkata lippuja hakemaan. Minun tosin piti lähteä vasta viimeisellä iltalaivalla ja spottailla fisuja Village 1 lähellä olevalta riutalta, mutta seta ei suostunut myymään siihen lippuja vaan sanoi että tule myöhemmin. Ja edelliskerrasta opin, että on helpompi muuttaa suunnitelmia ja ottaa se mitä annetaan, kuin yrittää pitää niistä kiinni ja hajota lippujen kanssa. Ihan hyvä päätös oli ehkä, sillä heti lähdettyämme Havelockiin nousi älytön rankkasare ja myrsky, näkyipä siellä jylläävän pieni pyörremyrskykin. En ole ennen tuota ilmiötä nähnyt, mitä nyt pienen thrombin joskus. Ja kun myrsky raivoaa, älä ole poissa laivasta.

No, tänään ei yrityksestä huolimatta Kolkatan lippuja irronnut (tai en jaksanut montaa tuntia yrittää) toivottavasti huomenna. Vaikka eihän tässä sinänsä kiirettä ole. Valmiissa maailmassa, pienellä ihmisellä.

No, koska nyt olen siis ihmisten ilmoilla ja toimivan nettiyhteyden päässä, niin latailimpa tuonne muutamia kuvia taas, siis vanhaan tuttuun osoitteeseen osoitteeseen: http://www.facebook.com/album.php?aid=165210&id=706916508&l=f236e5ca73 Siellä pääsette ihmettelemään niitä kätköilyreissuja ja yllättävän sinisiä meriä, ja snorklausrantoja ja mukavia pyöräreittejä ja myrskykeskuksia visuaalisesti. Eli jos olisitte tämän tiennyt ennen, ei teidän poikeastaan olisi tarvinnut eden tätä juttua lukea, kuvat puhuvat puolestaan ja kertoovat samaa tarinaa. Ja vielä paljon muutakin.

Kiitos kommenteista, niitä on 9-kertainen määrä edelliseen verrattuna! Mahtavaa. Oikeaa vastausta kysymykseen ei ole vielä tullut, ei blogiin eikä naamakirjaan, siispä jatkan teidän aktivointianne, yirttäkää uudestaan, kirjoittakaa lisää! Ja jos et vielä arvannut, niin yritä nyt onneasi! Ja tällä kertaa käyttäkää erittäin paljon mielikuvitusta, voin sanoa että yksikään arvaus ole osunut lähellekään. Probleemaa kannattaa ehkä lähestyäkin ehkä siltä kantilta, mitä se ei missään tapauksessa voisi olla. Arvatkaa se, se voi hyvinkin olla oikein! :) Siis: mitä mukissa. Osoitteessa: http://www.facebook.com/photo.php?pid=3805122&l=a1d3e50041&id=706916508

Kirsi: Pikaista paranemista sinulle, voin kertoa että viimepäivät ovat saaneet minun ja herra toiletinkin välit lämpiämään kovin läheisiksi. Taru: Kookos on hyvää, mutta se on vielä parempaa kun sen avaamiseksi on käyttänyt useamman tunnin. Tuolla tekniikalla avasin juuri eilen kookoksen vilvoittavaksi terveyhtymismutustettavaksi. Hyvää loppuharkkaa! Lotta: Toivottavasti Nepali saa sateensa samoin kuin pohjois-Intia, on kovin kovin kuivaa! Kohtahan se sinun harkkasi siellä loppuukin, ja palaat kotosuomeen. Minä tulen hetimmiten perässä! Antti: Onnea 50 purkin merkkipaalusta. Nyt ei kun kivenalta vaan 50 kätkön juhlakolikko kiertämään. ;) Ja kyllähän siitä pikkuveijarista vaan aika velikulta tulee, parin vuoden päästä jo kapuaa jo Jyväskylän Harjun kaks kautta nelosen ja illalla tehään yhessä mössöö. Team Pyöli: Eipä ole muuten nou Probleemeita näkynyt olenkohan nähny yhtään. Voi olla että Ahmedabadissa oli. Muuten kyllä oli varsinkin Chennaissa aika sama meininki: “Ostta Ostta, Hjuva Hintta!”

Joo. Klaara Vapen vaan sinne koto-Suomeen. Täytynee huomenna etsiä käsiinsä jonkunlaisia nakkeja ennen takaisin Havelockiin menoa niin pääsee tunnelmaan. Simaa ei kyl köydy, majoneesistä voi kokeilla perunasalaatin väsätä..

Ainiin, ja puheaikaa on taas, joten puhelin toimii. Saa kiinni ja pystyn soittamaan.

Kuitti.