<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olette varmasti huomanneet, etta pari viikkoa on mennyt, enkä ole kirjoittanut mitään. Mistä tämmmöinen laiskamatoisuus ja yletön vätystely oikein johtuu. Siitä, että täällä ei ole tapahtunut tarpeeksi. Nyt on kuitenkin taas kertynyt sen verran kerrottavaa, että voin avata sanaisen arkkuni.

 

Ensinnäkin kävimme männäviikolla tutustumassa Luterilaisen maailmanliiton projektikeskukseen Bankurassa. Kyseinen pikkukaupunki on vähän toistasataa kilometriä Kolkatasta länteen, ja hyvin junaraiteitä pitkin tavoitettavissa. Suomalaisen näkökulmastahan kyseessä ei ole mikään kyläpahanen, asukkaita oli n. 40 000 kaupungin alueella, mutta se oli todella kyläpahanen. Kyseessä oli maaseutukylä, jossa ei varmastikaan yksikään turisti koskaan eksynyt. Kyseisessä kylässä ei ole nimittäin kertakaikkiaan mitään. Kaksi pientä katua, ja pieniä kahvi- ja ruokakojuja. Ja kaukana ”keskustasta” löytyy Hotelli, joka ei ole alkuunkaan turistipaikka, vaan pääaisassa bisnes-matkaajille tarkoitettu yöpymispaikka.

 

Kaupunki ei ollut samanlainen kuin Suomessa. paikkaa voisi verrata jotakuinkin suomalaisiin paikkoihin, kuten Sumiaiseen, tai Kiipuun. Nämä kaksi paikkaa varmasti kertovat jo valtaosalle lukijoista kaupungin luonteen. Se oli levittäytynyt järjettömän  laajalle alueelle, ja maanviljelys oli selvästi valtaelinkeino.

 

Junamatka oli aika hermoja raastava nelituntinen. Tai oikeastaan enemmänkin istumalihaksia raastava. Olimme nimittäin tällä kertaa perusluokassa, halvinta luokkaa yhtä pykälää kalliimmassa luokassa. Tässä lukususkotterossa oli oikein pehmustetut penkit, tai ainakin siinä oli jonkinlainen kangas puupenkin päällä. Ja tietysti juna oli buukattu viimeistä paikkaa myöten täyteen, joten jalkoja oli turha yrittää suoristaa. En voi suositella halvinta luokkaa kenellekään, vaikken sitä ole itse kokenutkaan. Valitsemassamme luokassa oli sentään numeroidut paikat.

 

Reissumme oli liiton taholta järjestetty ensiluokkaisesti. Kun saavuimme illalla Bankuran pienelle asemalle, oli siellä itse projektipäällikkö meitä ”LWS”-kyltin kanssa vastassa, ja meidät ohjattiin maastoautoon. Tämä hyvinkin viimeisen päälle puunattu kulkuneuvo kiidätti meidät hotelliin, ja siellä meille oli ilmeisesti etukäteen sovittu huoneet. Ei siis muutakun telkkari päälle, ja löhöilemään. Tietysti ennen kuin sulkeuduimme omiin oloihimme, niin ystävällinen isäntämme kehotti meitä siistiytymisen jälkeen menemään illalliselle hotellin ravintolaan.

 

Huone oli tilava, ja eirttäin siisti. Seinällä oli kaksi isoa peiliä, sängyt oli viimosen päälle kaiverrettuja ja koristeltuja. Kaikkiin oviin ja myös sängyn päätyihin ja yöpöytien oviin oli taidokkaasti maalattu järvimaisemia, ja hienostoihmisiä. Vessa oli tilava, ja kaiken lisäksi laatoitettu valkoisilla laatoilla (yleensä jos laattoja täällä on, ne ovat hyvin retroväriset ja värikkäät). Huoneessa oli myös ilmastointihärveli, jota en tosin käyttänyt, sen käsittämättömän sähkönkulutuksen, ja surkean hyötysuhteen vuoksi. Vaatetta voi kyllä mielestäni lisätä ja vähentää lämpötilan mukaan. Sitäpaitsi huoneessa oli ihan sopiva. No, eniveis, siistiydyin, ja menin ravontolaan.

 

Ravintola oli siiti kun mikä, mutta toi ensimmäiseksi meileen suomalaiset huoltoasemien vessat. Kyseinen sali oli nimittäin valaistu erittäin sähkönsinisin ”turha yrittää pikittää kopissa” -valoin. No siihen kyllä tottui nopeasti, mutta täytyy sanoa, että paikka olisi ollut paljon viihtyisämpi tavallisilla valoilla. Sisustus oli muutenkin aika futuristinen, muun muassa valaisimet oli punaisia ja keltaisia muovisylintereitä, jotka roikkuivat katosta johdon varassa. No, kun teimme tilauksen, niin saimme huomata paikan erittäin kummalliseksi. Puolet tilausyrityksistä kaatui siihen, että niitä tarjoiltiin vain aamulla, päivällä, kahviaikaan, tai sitten ne vain olivat snackejä, ja saisimme niitä vasta parin tunnin päästä tullessamme uudelleen iltapalalle. Kiitos ei. Tarjoilija oli erittäin ystävällinen, mutta ei oikein ymmärtänyt, että emme välittäneet kattauksen etikettisyyydestä ja rakenteellisesta oikeudesta, vaan halusimme ainoastaan syödä, ja kaiken lisäksi sitä mistä tykkäsimme. No, kyllä ne kevätkääryleetkin lopulta järjestyivät, vaikkakin olivat listan snack-kohdassa, ja asian selvittämiseen tarvittiin neljä tarjoilijaa.

 

Saimme myös tarjoilijalta neuvon, että meidän ei kannata kaikkien ottaa omia ranskalaisia, vaan kahdesta annoksesta riittäisi meille kaikille. Ranskalaisia riitti lopulta jokaiselle kaksi, mutta uskokaa tai älkää, se oli riittävästi, oli ne sen verran jännittäviä. Tarjoilijalla oli selvästi ensikäden tietoa tästä pääkokin erikoisesta, ja hyvää tahtoaan meitä varoitti. Kun ruoat tulivat, oli tarjoilija innokas meitä palvelemaan, ja tarjoili ruokia, niin että meillä meni joku tovi hänen lähtönsä jälkeen, ennen kuin saimme kukin omat ruokamme haalittua tovereidemme lautasilta. Kaveri kun ei oikein ymmärtänyt, ettemme kaikki halunneet syödä kaikkia, vaan jokainen oli tilannut omat ruokansa. No, lopulta olimme sen verran väsyneitä ruokailusirkuksen jälkeen, että päädyimme siihen, että syömme jälkiruokajäätelöt huoneissamme. Tilasimme ne siis sinne, koska se listan mukaan oli mahdollista. Tarjoilija kuitenkin kertoi meille, että tilaamiamme Banana Splittejä ja muita herkkuja ei saisi huoneisiin, ainoastaan hedelmäsalaatti jäätelöllä kuuluisi huoneisiin tarjoiltavien jälkiruokien joukkoon. Siis yksi listan annos. Vaihtoehtoisesti olisi voinut tilata Lassin, siis eräänlaisen intialaisen kylmän juoman, jossa on puolet hapanta maitoa ja puolet sokeria. Kaikesta huolimatta päädyimme hedelmäisempään vaihtoehtoon.

 

No ilta meni telkkaria katsellessa, ja jäätelöä mutustellessa. Sänky oli huoneen muusta tasosta poiketen kova ja joustamaton. Rankan päivän jälkeen tämä ei kuitenkaan häirinnyt. Seuraava päivä oli The Päivä, siis se, jona tutustuisimme tuohon isäntänämme toimivan järjestön projekteihin. Tuli ilta ja tuli aamu, ja niin meni ensimmäinen päivä.

 

Luterilaisella maailmanliitolla oli kolme kyläprojektia Bankurassa, ja niitä pyöritettiin yhteensä 9 työntekijän voimin. Kävimme kahdessa kylässä, jotka olivat samassa projektissa mukana. Automatka niihin oli pitkä, ja ”teitä” ei olisi pääsyt kyllä keskikokoista maasturia pienemmällä kapistuksella päässyt liikkumaan. Kylien ongelma oli se, ettei niiden riisintuotanto kattanut koko vuoden tarvetta kuivan kauden vuoksi, joten  kyläläiset eivät olleet omavaraisia. LWS oli monipuolistanut kylien ruokatuotantoa avustamalla mangotarhojen ja muiden vastaavien perustamisessa, ja satoa myytiin kylän ulkopuolelle. Näin saaduilla varoilla hankittiin riisiä, ja koulutettiin kyläläisiä. Riisin hankkimisen mahdollisti kylään LWS:n varoin perustettu riisipankki. Tämä oli kustantanut 1500 ameriikan dollaria. Tämä tarkoittaa sitä, että koko 166 henkinen kyläyhteisö oli pelastettu noin tuhannen euron kertainvestoinnilla. Piettikääpä sitä ensikerralla kun ostatte uusinta kännykkää vanhan tilalle. Pienellä rahalla saadaan Intiassa ja muissa köyhissä maissa tehtyä paljon enemmän kuin Suomessa. Se pikkulanttikin siis todella auttaa.

 

Saimme kummassakin kylässä nauttia meitä varten tehdystä perinteisestä tervetuliaisesityksestä, joka sisälsi tanssia ja laulua rumpurytmien säestämänä. Mitenkä ihmisillä on oikein tällaiseen aikaa? Siksi että intialaisessa maalaiskylässä tiettömien teiden takana ei ole kiire minnekään. Siellä päivä menee ja päivä tulee samalla tavoin kuin meilläkin, mutta tekaistua kiirettä niiden välillä ei ole. Ihmiset vain tekevät sen mitä tehdä tarvitsee, ja nauttivat samalla elämästään, jokaisesta sen hetkestä. Tokkopa kylässä oli edes yhtään kelloa. Sitä passaa myös kulutushysterian ja minuuttiaikataulun keskellä pysähtyä miettimään. Että mitä jos mekin, Suomessa asuvat työn orjat keskittyisimme tärkeimpiin asioihin, ja jättäisimme toissijaiset asiat niille kuuluville paikoille. Ja tällä en provosoi ketään syrjäytymään, tai alkamaan yhteiskunnan taakaksi, ainoastaan miettimään omaa arvojärjestystään, tekemään arvoinventaarion. Niin ei roolit käänny päälaelleen, ja mopo ei ala ajaa kuljettajaansa.

 

Toisessa kylässä saimme nauttia myös teatteriviihteestä, kun pääsimme seuraamaan AIDS:ista kertovaa näytelmää. Emme me siitä tietenkään varsinaisesti mitään ymmärtäneet, kylän omalla kielellä kun puhuivat, mutta päälisin puolin pääsi kuitenkin ajatukseen kiinni. Isäntämme selitti, että kielimuuri oli jo projekteja aloitettaessa ilmeinen ongelma myös heidän työssään, kun kyläläiset ymmärsivät kyllä jonkin verran bengalia, siis osavaltion virallista kieltä, mutta eivät osanneet sitä puhua, eikä kukaan oikein osannut opettaa kylän omaa kieltä. Nyt kun projekti on ollut käynnissä useamman vuoden, ja yksi työntekijöistä asunut kylässä koko ajan, on hän hieman oppinut kieltä, ja voi nykyisin toimia tulkkina asioita hoidettaessa.

 

Kävimme myös pikaisesti pistäytymässä vuodesta 97 asti käynnissä olleessa kyläprojektissa. Aikaan oli saatu paljon, ja paikka johon tutustuimme, oli kolmen kylän yhteinen idätystarha. Ennen alue oli ollut joutomaata, mutta nyt sinne oli rakennettu kastelujärjestelmä, ja niin tarha kukoisti vehreänä erilaisista taimista. Myöhemmin taimet siirrettäisiin toisaalle kylien omiin kasvitarhoihin, joissa ne jatkaisivat kasvamistaan hyvissä olosuhteissa. Kerrassaan monipuolista.

 

No, pitkä ilta meni ruokaillessa Hotellin ravintolassa, ja telkkaria katsellessa. Edellisenä päivänä olimme kysyneet ravintolasta olutta, mutta sitä kuulemma toimitettiin ainoastaan huoneeseen. Nyt illan varsinaiseksi valopilkuksi muodostuikin vesipoika (vesipullo kuului päivittäin huoneen hintaan), joka pullojen kuskauksen yhteydessä kysyi, että haluaisimmeko oluet. Ystävällinen vesipoika ei oikein osannut englantia, ja meinasi jo hätääntyä kun ei osannut selittää meille haluamaansa, mutta me vakuutimme että ottaisimme oluet ehdoista riippumatta.  No, niiden toimittaminen kesti reilun tunnin, joten aivan lähellä ne eivät ilmeisestikään olleet. 650ml pullo Fostersia kustansi 100Rs, eli ei ollenkaan kohtuuttomasti.

 

Seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan, (tai luultavasti jo ennen sitä, en tiedä mihin aikaan kukko täällä tuppaa lauleksimaan) meitä oltiin hakemassa rautatieasemalle samaisella maastoautolla, jolla meitä oltiin koko käyntimme ajan kuskailtu. Juna ei tähän aikaan ollut täynnä, enkä yhtään ihmettele, sillä eihän kukaan oikeasti halua matkustaa junalla ennen kuin on herännyt. Aamun sarastaessa lämpötila oli noin 20 astetta, ja oli hauska katsella kun paikalliset kulkivat paksut villavaatteet päällä, ja pipoilla, hansikkailla ja kaulaliinoilla varustettuna. He myös katsoivat kummissaan masokistisia valkonaamoja, jotka kiduttivat itseään hyytävässä kelissä, ja kaiken kukkuraksi tuntuivat nauttivan siitä. Sellainen tavallinen suomalainen kesäaamupäivän keli oli. Junamatka meni huomattavasti mukavammin tällä kertaa, kun ei tarvinnut istua polvet vierustoverin suussa.

 

No, palattuamme torstaina Kolkatan kuumuuteen ja jo hyvin tutuksi tulleeseen saastepilveen, meillä oli edessämme kokonainen vapaapäivä. Kyseessä oli jonkun tyypin synttärit, en oikein tiedä kenen, mutta joka tapauksessa tämä päivä oli taas kerran yleinen juhlapyhä.

 

Minulla oli jo ennen matkaamme ollut hieman kuumetta, ja ripulointiuttuja, mutta olo oli sen verran freesaantunut, että lähdin matkaan. Kuitenkin palattuamme vietin päivän oksennunämpärin kaverina, ja kuume nousi jälleen. Kun ripuli ei vielä viikonlopun aikanakaan hellittänyt, päätin mennä lääkäriin. Minulla oli tiedossa erään terveysaseman yhteystiedot, jonka piti vakuutusyhtiön mukaan olla sellainen, että se laskuttaisi suoraan, eikä minun tarvitsisi laskuani maksaa.

 

Soitin asemalle, ja sainkin pienen soittelukierroksen jälkeen varattua itselleni ajan ”Guthahouse”:lta kuulostavan lääkärin luota. No, menen terveysasemalle ja yritän lausua nimeä yhä uudelleen, ja toistella että soitin aiemmin. No asia selvisi ja pääsin puolen tunnin odottelun jälkeen vastaanotolle. Enkä yhtään ihmettele että vastaanottovirkailija  oli repiä pelihousunsa. Nimi oli nimittäin Buddha Ghost. Hauskalla nimellä ovat vanhemmat veikkosta siunanneet eniveis. No, lääkärikäynti meni hyvin, ja pitkien ja tarkkojen oiretiedustelujen jälkeen minulta otettiin verinäyte. Se tapahtui hieman erilailla kuin Suomessa. verta nimittäin laitettu suoraan koeputkiin, vaan suonesta yksinkertaisesti imaistiin 10ml ruiskullinen tavaraa, joka sitten jaettiin tarvittavaan määrään koeputkia. Ei sinänsä huono ratkaisu tämäkään. Terveysasema oli erittäin länsimainen ja paikat olivat viimosen päälle puunattuja. Vaaraa infektioista tai käytetyistä neuloista ei siis ollut. Ainoa asia oikeastaan, mikä ei olisi Suomessa mennyt läpi, oli se, että näytteen ottaja kaivoi nenäänsä ennen verikokeen ottamista. No, kokeen ottamisen jälkeen minulle lyötiin purnukka käteen, ja kehotettiin kotioloissa ottamaan pieni kakkanäyte, joka tuli toimittaa lähimmälle terveysasemalle tutkittavaksi. Sitten minut ohjattiin maksutiskille, ja selitettiin, että minun tuli maksaa käyntini ja tutkimukset, ja rahat palautettaisiin minulle kun he saisivat vakuutusyhtiöltä tiedot vakuutusehdoistani ja mahdollisesta omavastuuosuudesta. Onneksi satuin käymään pankissa juuri ennen lääkäriin menoani, laskun loppusumma oli 5280Rs. Lääkäriasema oli tosin yksityinen, ja lääkäri ilmeisesti erikoistunut hoitamaan matkailijoita ja muita kansainvälisiä potilaita, joten en hintaa erityisemmin ihmettele. laadukas paikka oli kerta kaikkiaan. Sain myös lääkärin puhelinnumeron, ja kehotuksen soittaa keskiviikkona ja kertoa voinnista, sekä uuden ajan lauantaille.

 

Homma etenee vähän eri tavoin täällä kuin Suomessa. Suomalaisen käytännön mukaanhan kaikki tutkimuksiin liittyvä yleensä hoidetaan terveysasemalta käsin, ja sinä vain lampsit sinne silloin kun sinulla varattu aika on. Täällä saat tehdä kaiken paperihässäkän itse. Ensinnäkin olen nyt kaksi päivää selvittänyt tuota vakuutusyhtiöjuttua, ja homma etenee nyt siinä pisteessä, että faksasin kopiot passistani ja vakuutuskortistani, sekä lääkärikäyntipaperit Thaimaaseen, josta vakuutusyhtiön valtuutetut ottavat yhteyttä lääkäriasemaan, ja toimittavat sinne maksusitoumuksen, jotta saan rahani takaisin. Onneksi sain asiat hoitaa suomen kielellä, Eurooppalaisella kun on kaksi suomalaista työntekijää tuolla Thaimaassa. he olivat erittäin auttavaisia, ja homma sitä myöden saatiin rullaamaan.

 

Myös testien tulokset ovat minun vastuullani. Vein saamani purnukan seuraavana päivänä läheiselle terveysasemalle, ja Jossakin välissä minusta tuntui ettei ketään edes tutkisikaan sitä, sillä minua ei rekisteröity mihinkään, pyydettiin vain jättämään näyte pahvilaatikkoon, ja marssimaan maksukassalle. Siellä lyötiin 350Rs lappu kouraan ja toivotettiin hyvät päivänjatkot. Sain kuitenkin edellisenä iltana lääkärikäynnilläni ohjeet, että kun olet näytteen vienyt, niin voit parin päivän päästä käydä raportin niistä hakemassa. No tänään kävin raporttia tivaamassa, ja myös yhden kirjekuoren sieltä sain maksutositettani vastaan, mutta sanoivat että eivät ole ehtineet vielä toista testiä raportoimaan, että se on noudettavissa huomisaamuna. Eipä siinä, kyllä minulla on aikaa aamukävelyitä tehdä useampanakin päivänä, nyt kun aamuaurinkokaan ei ole enää niin porottava.

Eilen soitin lääkärille niinkuin oli sovittu, ja hän kyseli vointia, ja sanoi että perustesteissä ei ainakaan mitään hirveän radikaalia ilmennyt, että loppuviikosta on tietoa sitten lisää. Käski myös soitella tänään illalla uudelleen, kun raportin olen saanut. Tosin varmastikin huomenna saan soittaa taas, kun sen toisen raportin käyn terveysasemalta kipaisemassa.

 

Mutta älkäähän siellä kotosuomessa panikoiko, en minä kuolemaa tee, vähän vain laktovamman oireen vauhdittavat ruonasulatuselimistön toimintaa. Kuumettakaan ei ole tällä viikolla enää ollut.

 

Ja sitten muihin aiheisiin. Meidän periodimme täällä IPER:issä käy jo erittäin vähiin. Enää reilu viikko on siihen, kun Kolkatan tomut jaloistamme pyyhimme. Tämä tarkoittaa sitä, että lähtövalmistelut on jo kovasti käynnissä. Eli toisin sanoen kaikkea tuomista haalittu kokoon vinhaa vauhtia, ja pikkuhiljaa kasseja pakkailla. Kuten tiedätte minulla ei ollut juuri minkäänlaisia kasseja tänne tullessani. En tiedä olenko tielle kertonut mutta löysin tuossa jokin aikaa sitten kunnollisen rinkan joka onkin jo lähes täyteen pakattu. Alkuviikosta kävin myös ostamassa pyörällisen käsimatkatavaralaukun, jotta edes suurin piirtein kaikki tavarat mukaani saan. Rompetta on kertynyt, vaikka ei ihme, sillä sitä olen myös aktiivisesti ostellut. Parit vaatteet ovat vielä räätäleillä, ja ne ensiviikon aikana saan myös itselleni. Toivottavasti ovat sopivaisia. Uskallan kuitenkin luottaa siihen, että ammattilaiset asiansa osaavat.

 

Myös junalipun kävin eilen iltapäivästä ostamassa. Sleeper-luokassa on, siis samassa jolla matkustimme Darjeelingiin, ja juna oli ilmeisesti vielä niin tyhjä että sain paikankin valita. Yläpeti tietysti, että saa olla rauhassa. Taas kerran huomasin, että hintavaa tuo junalla maktustaminen täällä ei ole. 490Rs oli loppusummana tuolle 33h kestävälle ja koko maan halkaisevalle Kolkata-Mumbai-pikavuoropaikalle. Tällä kertaa, kun tiesi mitä teki, oli huomattavasti helpompaa hankkia tuo lippu, ja aikaakaan ei tuhrautunut kuin nelisenkymmentä minuuttia, kun satuin osumaan paikalle hiljaiseen aikaan. Tosin aluksi yritin hankkia lippua väärästä paikasta, lähemmätlä lippuluukulta. Eivät kuitenkaan ilmeisesti kauppaa näin pitkiä matkoja (Bankuran junaliput sieltä ostimme), vaan minun täytyi raahautua keskustaan päälipunmyyntipaikkaan lippuja ostamaan. Mukavasti sujui kuitenkin.

 

Ajan väheneminen tarkoittaa myös sitä, että alamme saattaa töitämme täällä IPER:issä päätökseen. Tänään meillä oli projektimme viimeinen kokoontumiskerta, etsiskelimme piilotettuja hernepusseja, pelasimme mölkkyä, ja lopuksi nautimme juustonaksuja, limsaa ja keksejä, sekä katsoimme kuvat, joita projektin aikana oli kertynyt. Tietysti lapset myös antoivat palautetta siitä, mistä olivat tykänneet eniten, ja millainen projekti oli heidän mielestään ollut. Palaute oli luonnollisesti limulasin ääressä pelkkää positiivista. Eipä siinä, kyllä kaikki tuntui päälisin puolin hyvin menneenkin, vaikka jokaisessa kerrassa olisi ollut jotkin pientä korjattavaa.

 

Yksi asia tuli vielä mieleeni, liittyen minun täällä olooni, ja sekavassa kaupungissa seikkailemiseen. En ole nimittäin edelleenkään sisäistänyt, että 300m ei ole puolen tunnin kävelymatka. En siis luovuta tarpeeksi helposti. Olen useaan otteeseen tuntemattomasta paikasta kehnon kartan kanssa suunnistaessani kävellyt sen tunnin, ja sitten toisen tunnin takaisin vain huomatakseni, että etsimäni paikka oli ainoastaan viiden minuutin matkan päässä vastakkaiseen suuntaan. Tämä jo krooniseksi muodostunut vaiva on toistunut useaan otteeseen, enkä edelleenkään jaksa käsittää, miksi en luovuta ajoissa, ja hylkää valitsemaani suuntaa. Ei sinänsä, kyllähän se käy kuntoilusta, kun ei kerran kiire mihinkään ole, mutta esimerkiksi nälkä on asia joka ei lopu kävelemällä. Siihen auttaa ainoastaan sen etsimänsä ravintolan löytäminen. No, ehkä sitten joskus tämänkin sisäistän, kun olen tarpeeksi kantapään kautta sitä opetellut.

 

Viime kerralla ihmettelin raidallisia katuja. Nyt voin teille kertoa, että täällä on todella palkattu mies, joka noita kiviä riviin kuumaan asvalttiin asettaa. Näin asvalttityömaan, jossa viimeisenä kulki mies, jolla oli leka, ja kiviä. Hänen työnsä oli asettaa kivi kymmenen sentin välein, ja tällätä se lekallaan vielä hieman pehmeään asvalttiin. Kaippa se sitten on vaan niin paljon halvempaa palkata ihminen täällä, kuin käyttää konetta. Ja hyvä niin, sillä työvoimaa piisaa, ja mihinpä sitä tämä maa joutuisiaan jos ihmiset korvattaisiin koneilla. Olisi työttömyysongelma melkoinen.

 

Kerroin myös, että sandaalit alkavat olla finaalissa. Ne nyt sitten viimeviikolla lopullisesti levisivät. pohja lähti irti. Siispä jonkin matkaa rikkinäisillä sandaaleilla klenkattuani pysähdyin kengänkiillottajan tykö, joita täällä siis on paljon. Kysyin pystyisikö hän tekemään kengilleni jotain, ja hän innokkaasti nyökkäillen tarttui toimeen. puoli tuntia myöhemmin olivat tohvelini saaneet uuden elämän, kun suutari niitä kontaktiliimalla kuroi kuntoon, ja Lopuksi vielä laittoi kantapäihin uuden pohjan, kun vanha oli sisäsyrjästä jo puhki kulunut. 100Rs maksoi tuo lysti, ja ovat kuin uudet. Paitsi että eivät kalva mistään, kun ovat niin hyvin muotoutuneet. Hyvä niin.

 

Tarupa kysellä pläjäytti noista kieli- ja kulttuurieroista. Kieliahan taalla on useita satoja, ja parisenkymmenta niista taitaa olla ihan virallisten kielten asemassa. Kulttuurierot ovat myos valtavat, melkein kuin Euroopassa. Pohjoisessa, kuten visiteeraamassamme Darjeelingissa on hyvin Nepalilainen kulttuuri, ja monet sikäläiset ovatkin juuriltaan ainakin osittain Nepalilaisia. Täällä Länsi-Bengalin alankoalueilla taas on ihan oma kulttuurinsa, ja samoin kielensä. Kun mennään Etelään päin, niin kulttuuri muuttuu totaalisesti. Keralassa, ja muualla eteläisellä länsirannikolla on hyvin afrikkalaismainen kulttuuri, ja kun tullaan länsirannikkoa pohjoisempaan, kulttuuri muuttuu länsimaisemmaksi. Mumbai on ilmeisesti jo avian länsimaistunut kaupunki. Siksi Intia varmasti niin suosittu matkailukohde onkin, kun samassa maassa voi kohdata niin erilaisia kulttuureja.

 

Kirjoitelkaahan taas aktiivisesti, niin saan vielä viimeiset viikot lueskella teidän edesottamuksianne. ;)