Olen nyt toista kertaa netissä, ja ensimmäinen blogaus maailmalta. Kyseessä perinpohjainen selvitys matkan alkuvaiheesta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Saavuin Helsinki-Vantaalle hyvin levänneenä saattoväen matkassa. Löysimme parkkipaikan, ja osakas H:n jolla oli myös saattoväkensä matkassa. Ensin odoteltiin ja juteltiin, sitten halailtiin ja tirskuteltiin, ja sitten vielä halailtiin lisää. Tavarat ruumaan, ja vielä viimeisten halien kautta kansainväliselle puolelle. Mutta kappas, metallinpaljastimen ja tavaroiden läpivalaisun kautta. Minulla oli läppäri mukana käsimatkatavaroissa, joten poistin sen kassista. Tavarat läpivalaistiin, ja itse menin metallinpaljastimesta. Setä komensi takaisin, ja käsi ottaa hatun pois päästä. No hattu käteen ja uusi yritys, ja johan kelpasi. Sitten tädit hetken juttelivat läpivalaisukoneen vieressä, ja laittoivat sen uudelleen läpivalaistavaksi. Sitten he taas hetken juttelivat, ja sitten kysyivät saako kassin avata. Mä notta siitä vaan. Purkivat sen ihan kokonaan, ja sitten sanoivat että ok, voit pakata.  Pisti pelottamaan, että näytänkö todella niin paljon itsemurhapommittajalta. Ja että mitähän tapakasvatusta se metallipaljastin-setä oikein harrasti. Nooh, loput matkaseurueesta löytyi kansainväliseltä puolelta ja pääsimme turvallisesti koneeseen.

 

Matka meni hyvin, finskun lennolla näytettiin se Narnian jälkimmäinen, mikä ikinä liekään, ja sitten yks hulvattoman hauska Bollywood-leffa. Oli kai tarkotettu draamaks, mut nauroin melkein koko leffan ajan. Bollywood-leffoissa on se hauska piirre, että ne on meidän näkökulmasta kaikki musikaaleja. Kesken leffan siis tulee aina laulukohtaus, joka näyttää musiikkivideolta. Se saattaa kestää kymmenisen minuuttiakin. Sitten leffa jatkuu tavalliseen tapaan. Ja viiden minuutin päästä tämä taas toistuu. Intiassa musiikki on tärkeässä roolissa, ja täällä kun ei ole juuri muuta kuin elokuvamusiikkia, ja uskonnollista kansanmusiikkia, niin tämä tarkoittaa sitä, että näitä molempia on paljon.

 

Delhin kentälle saavuttuamme en ensin päässyt maahan. Passin tarkastaja lykkäsi minulle lapun, joka jo oli  jaettu minulle jo lentokoneessa j jota en ollut täyttänyt. Kyse oli siitä, että olin tulkinnut lauseen ”The following categories of foreign nationals are exempt from registration.” Kuuluimme näihin kategorioihin koska alla oli maininta että kaikki korkeintaan 3kk viisumilla olevat saapujat. Kuitenkaan tämä ei tarkittanut sitä etteikö rekisteröintikaavaketta pitäisi sedille antaa, kyse oli siitä, etteivät sedät lähettäneet sitä eteenpäin rekisteröitäväksi. Muut olivat sen jo valmiiksi täyttäneet, koska eivät olleet ohjeita lukeneet. No, lappua täyttelemään, ja byrokratian jumalat saatiin tyydytettyä.

 

Sitten noutamaan kasseja rahtilinjastolta. Muut saivat kassinsa, minä ja osakas H ei saatu. Linjasto lopetti kassien tulostuksen  samalla kun ihmiset hävisivät sen ympäriltä, ja tuttuja pussukoita ei näkynyt. Päätimme selvittää asian, ja kun menimme viiksekkäiden rynkkysetien luo, niin ne oli heidän kassiensa kanssa samassa kasassa. Kiltit rynkkysedät olivat olleet linjaston lopussa ja nostelleet kasseja pois hihnalta kuleksimasta sitä mukaan kun niitä ei ollut kukaan muu huolinut. Siispä saimme pussukkamme.

 

Sitten pääsimme vaihtamaan konetta Delhin kentällä. Mielenkiintoinen operaatio sekin. Sisäiset lennot nimittäin lähtivät toisesta terminaalista, johon oli pakko siirtyä. Ongelma vai oli siinä, että kellään meistä ei ollut minkään lasita hajua siitä miten tämä tapahtuisi. Välimatkaa näillä terminaaleilla oli LP:n mukaan noin 8km. Ensin kyselimme ihmisiltä missä terminaali on ja millä sinne pääsee. Meidät ohjailtiin edestakaisin kahden kerroksen välillä ja lopulta käskettiin ottaa taksi. Niitä löysimmekin ensimmäisen kerroksen ulko-oven edestä kasapäin. Ja ei kun tinkaamaan. Viimeinen tarjous, jonka saimme vartin taistelun jälkeen oli 200 rupiaa. Siihen suostuimme, mutta sitten selvisi, että kyseessä oli henkilöhinta, eli yhteishinta olisi 1200 rupiaa. Kyseessä siis about taksikuskin viikon palkka. Tähän emme suostuneet. Ei muutakun suunnitelmaa B käyttöön. Ainiin, eihän meillä vielä ollut sitä. Alueella liikkui busseja, joten jätin kamat kollegiomme huomaan, ja lähdin yhden sellaisen perään. Kuskilta sain tietää, että jotenkin bussiin olisi mahdollista saada lippuja lentolippua vastaan, ja se vielä olisi ilmainen tai ainakin hyvin halpa. Pienen neuvottelun jälkeen kuski suostui jopa näyttämään oven jonka takana oli tiski jolta liput sai. Ongelma vain oli, ettei ovesta saanut kulkea. Huijaamismahdollisuus vierähti mielessä, mutta se mahdollisuus piti unohtaa, koska ovella seisoi pieni viiksekäs mies rynkky kainalossaan.

 

Suunnitelma B oli siis valmis. Kollegio kokoon ja takaisin sisälle lippuja metsästämään. Sisällä saimme tietää että liput olisi pitänyt tajuta hakea jonkinlaiselta ”välialueelta” kansainvälisen alueen ja Intian alueen välistä. Sitten ei kun selittämään asiaa poliisisedälle joka vahti Intian alueen rajaa. Setä ei osannut englantia. Elekielen ja lippujen esittelyn avulla saimme (ehkä) selitettyä tilanteen, tai ainakin setä hymyili meille, eikä ampunut perään kun tälle välialueelle lähdimme. Liput sai helposti ja vielä ilmaiseksi. Bussiin, ja matka alkaa, päätimme. Bussi kierteli noin puolisen tuntia pikkuteitä pitkin, mutta emme poistuneet lentokentältä ollenkaan, sillä se oli niin valtava ja tie niin mutkikas, että matka toiselle puolelle kesti tämän puoli tuntia. Tosin tänä aikana menimme ainakin kolmesti ohi samasta rakennuksesta, aina eri puolelta vain. Bussi kurvasi lopulta terminaalin pihaan. Kamat ja miehistö ulos ja terminaaliin. Mutta mitä, ei päästä sisälle vai, jaa väärä terminaali vai? Ovella seisoi taas viiksekäs rynkkymies. Ei auttanut, takaisin bussiin, ja matka jatkui. Kymmenen minuutin reissauksen jälkeen uusi yritys. Ja tyhjä arpa tämäkin, ei sisäänpääsyä. Vasta kolmelta pääsee. Toisessa päässä rakennusta oli ovi, jolla ei seissyt viiksekästä rynkkymiestä, joten menimme siitä sisään. Tässä vaiheessa kuumuus alkoi jo olla tottumattomalle sietämätöntä, joten oli helpotus kun pääsi ilmastoituun paikkaan vilvottelemaan.

 

Tunnin odottelun jälkeen kello jo olikin kolme, ja pääsimme sisään. Rahtimatkatavaroiden läpivalaisu oli ensimmäisenä, ja sitten vaan lähtöselvitystä tekemään. Tässä vaiheessa matkaseurue alkoi kaivaa luottokorttejaan esille, ja kysyivät minulta että kai minullakin on mukana. Lippu piti varmentaa luottokortilla jolla se oli maksettu. No eipä ollut mukana ei. Siispä en saanut lippuani varmennettua, ja ystävällinen viiksekäs setä (jolla ei ollut edes rynkkyä) opasti minut toiselle puolelle hallia lippuluukulle. Selvisi, että lippu piti maksaa uudestaan. Ja tämä mukana ollut luottokortti ei tietenkään käynyt koska se oli Visa Electron. Varmennukseen se kyllä olisi käynyt, kunhan olisi ollut oikea. Siispä kiitän mielessäni syvästi äitiä, joka niitä rupioita reilusti mukaan laittoi. 4500 rupiaa tiskiin ja paikka oli minun. Kortilla aiemmin maksettujen rahojen palauttamisesta sain kolmet erilaiset ohjeet. Mutta ymmärsin ainakin yksien ohjeiden pohjalta että se tapahtuisi kohtuu automaattisesti. (En ole vielä tätä lisätessäni tarkistanut onko rahat palanneet, toivottavasti) Lisäksi 7 päivää tuntui olevan jotenkin merkittävä aika asian suhteen, sitä tädit ja sedät toistelivat.

 

Lippu oli siis nyt kourassa ja matka jatkui. Vuorossa oli ah niin ihana läpivalaisu-metallinpaljastin kombinaatio, johon jo Helsingissä läheisesti tein tuttavuutta. Otin lakin jo valmiiks pois päästä ettei tule sanomista. Purin rutiininomasesti läppärin pois laukusta linjastolla olevaan laatikkoon, ja pyysin setää laittamaan sen suoraan ohi koneesta. Selitin vielä että kun se kovo ei siitä tykkää ku sitä suuresti X-rayataan. Noh, setä ottaa laatikon, ja lykkää läpivalaisimeen. Jouduin hieman korottamaan ääntäni ja sain läppärin takaisin. Sitten yritin hyvin selvästi ja hitaasti lyhyin lausein selittää tilanteen uudelleen. Setä hymyilee ymmärtävästi ja toistelee ”Yes yes, it's okay it's okay”. Minä että eikun se ei ole okei, laita se koneesta ohi. Setä ottaa laatikon, ja lykkää koneesta läpi. ARGH. Metallinpaljastin menikin tällä kertaa paremmin, tosin minulla oli juomapullo, jonka jouduin korkkaamaan ja siitä juomaan, että setä sai varmistettua etten sillä pystyisi ketään vahingoittamaan. Sitten jo pääsimmekin odotussaliin josta pian aukesi ovi koneeseen.

 

Lopputuloksena siis koneen vaihto, johon meillä oli melkein 6 tuntia aikaa, ja se kokonaan meni suuremmitta odottamisitta ongelmia selvitellessä. Koneeseen päästyäni olin jo niin väsynyt, että en muista lennosta juuri mitään, muutakun että istuimet oli suunniteltu intialaisille, ja niin ollen niissä sai istuskella leppoisasti polvia suussa pidellen. Kolkatan lentokentällä meillä ei sitten mitään ongelmia ollutkaan, paitsi että meillä ei ollut kyytiä eikä karttaa. Kyydin piti olla vastassa, mutta se tuli vasta puolen tunnin ihmettelyn jälkeen koska oli jäänyt ruuhkaan. Sitten menimme autoille, ja ihmettelimme toisen puoli tuntia, koska toinen meitä hakemaan tulleista autoista oli varastettu parkkipaikalta sillä aikaa kun setä tuli meitä noutamaan lentokentän edestä. No, lopultakaan emme saaneet sitä, joten sullouduimme Tyylikkääseen Tata-merkkiseen maasturiin. Liikenne oli aika hurjaa, ja nähtävää oli paljon. Melu oli hirveä, ja naureskelimme huomaamattomasti takaluukussa (johon minut heivattiin tavaroiden kanssa, kun ei muualla ollut tilaa) vieressäni  istuvaa miestä joka ajoittain torkahteli nojaillen auton liikkeiden mukaan joko takaikkunaan tai minuun.

 

Pääsimme IPERiin, ja päätin jäädä sinne yöksi, sillä matka oli tehnyt tehtävänsä, ja suihku ja sänky vetivät auttamattomasti puoleensa. Päivän nukuimme, sitten kävimme tapaamassa paikan johtajaa Mrs Mallikia, ja sitten lähdimme ostelemaan ensimmäisiä tarve-esimeitä. Jo tässä vaiheessa huomasimme että maa on aikas halpa, leivällä on hintaa noin 10 rupiaa, ja banaanit maksavat 2 rupiaa kappale. Ulos kun menee syömään ravintolaan, niin kunnollisesta setistä saa maksaa paikasta riippuen sadan rupian molemmin puolin. Ei siis paha. (Jos joku nyt ei jaksa aiemmista viesteistä kurssia kaivaa, niin 1e = 60Rs). Myös pre-paid liittymän ostin, mutta siitä kerron myöhemmin lisää.

 

Seuraavana päivänä tutustuimme vähän paikkoihin, ja lähdimme kaupungille eräälle markkina-alueelle osteleman vaatteita. Sieltä paukkasin pää kolmantena jalkana metroasemalle ja keskustaan etsimään hostellia. Sudder Streetillä, eli paikallisella turistikadulla niitä oli tusinoittain, mutta koska ilta oli jo pitkällä, niin päädyin muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen tyytyä 150 rupian hintaiseen luukkuun. Mesta on ehkä oudoin missä olen ikinä nukkunut. Pieneltä kujalta lähti rappuset ja ylimmässä kerroksessa oli pieni tiski. Huoneessa ei ollut ikkunaa, ja tuuletin oli hakannut kattoon noin 30cm pituisen reiän, ja heilui päällä ollessaan hakaten lovea koko ajan isommaksi. Tyyny oli lähes musta homeesta, ja lisäksi huoneeseen tuli toinen ovi, jossa ei ollut kahvaa, ja kun kysyin mihin se vei, niin setä raahasi minut rappukäytävään ja osoitteli siellä olevaa taulua. Eli siihen oli isketty taulu päälle. Nice. Tässä vaiheessa toivoin vain että he myös olivat naulanneet oven kiinni ennen taulun asettamista, ja toisaalta, että henkilökunnalla ei ollut mitään suunniteltua yön varalle. Käytävän vessassa oli suihku, mutta siitä oli joku ryöstänyt säätönupin, joten sitä ei saanut päälle. En siis käynyt kaikesta hikisyydestä huolimatta suihkussa. Vessa oli ahdas, ja siellä oli länsimaisen ja intialaisen ”reikä lattiassa”-pytyn nerokas kombinaatio. Tavallinen pytty siis, jossa oli istuinrenkaan paikalla jalansijat joihin pystyi nousemaan kyykky-tarpeille. Ja käyttöjäljistä päätellen vekotin ei toiminut oikein kunnolla kummassakaan käyttötarkoituksessaan.

 

Yö oli mielenkiintoinen. Ajoittain käytävältä kuului melkoinen metakka ja siellä pojat ilmeisesti pientä leikkisää painiskabaakin yrittivät aloittaa. Neljän aikaan heräsin hirveään tarpeeseen käydä yöpissillä, vettä kun tulee päivittäin helteestä johtuen juotua useita litroja. No, pissasinpa sitten pussiin, koska en päässyt huoneestani ulos, ja hätä kasvoi kasvamistaan. Helpotuksen tunteen saavuttua. Kävin uudestaan oven kimppuun saadakseni pissipussin ulos huoneestani. Eikä edes niinkään hajun puolesta, sillä sitä ei kämpän ominaishajusta juuri erottanut. No, vartin venkoilun jälkeen sain oven auki, ja kävin tuhoamassa maagisen muovipussin. Sitten nukkumaan vielä pariksi tunniksi, ja puoli 7 ylös uutta hostellia metsäsätämään. Aamun tunteina metsästys olikin paljon hedelmällisempää, ja löysin melkein vierestä hieman rapistuneen, mutta erittäin viihtyisän Hotel Marian, johon kamani roudasin. Hinta oli sama, mutta kämppä tilavampi ja viihtyisämpi, kattotuulettimessa oli säätö, ja paikka oli jopa siivottu. Lisäksi siellä oli ikkuna! Huoneeseen mentiin erittäin viihtyisän ja sademetsämäisen vihreän sisäpihan kautta, ja paikasta jäi ensinäkemältä kaikin puolin viihtyisä kuva. Aamusuihku Mariassa, ja takaisin tien päälle.

 

Matkalla metroon ja sieltä IPERiin kypsyi pikkuhiljaa ajatus päässäni takaisin sinne muuttamisesta. Keskustassa oli nimittäin niin hirveä ruuhka että siirtyminen kesti toista tuntia. Ajatusta pyörittelin ja laskelmoin päivän aikana päässäni, ja se sinetöityi mennessäni takaisin keskustaan, taas hirveässä ruuhkassa. Niinpä päätin neuvotella asiasta Marian henkilökunnan kanssa. Olin nimittäin maksanut aamulla huoneeni kahdeksi yöksi ajatellen, että katselen samalla vielä parempaa hostellia ympäriltä näiden kahden päivän aikana. Sain kuin sainkin toisen päivän maksun takaisin. Otin kamani, ja palautin avaimen. Sitten vielä käytin tunnin verran nettiä sähköposteihin vastaillen, ja teidän kommenttejanne lueskellen. En tosin kirjoittanut tänne mitään, sillä ajattelin että teen sen sitten omalla koneella niin on ääkkösetkin messissä. Kiertelin vielä Sudder Streetin ja sen lähialueen kojuja ostellen kaikkea tarpeellista, kuten kauluspaitoja, vyön, sandaalit ja Kolkatan kartan. Tuolla alueella on iltaisin hyvin karnevaalimainen meininki kun kojuja, valoja ja iloista puheensorinaa on kaikkialla. Tässä vaiheessa voin suositella lämpimästi Hotel Mariaa ja Sudder Streetiä lämpimästi kaikille Kolkataan väliaikaisesti tuleville, varsinkin jollei joudu päivittäin kellon mukaan kovin kaukana käymään, kuten minä nyt.

 

Puoli kahdeksan metrolla saavuin takaisin Etelä-Kolkataa. Metro oli ilmeisen suosittu, sillä en mahtunut ensimmäisellä yrittämälläni sisään, vaan reppu jäi oven väliin, ja jouduin poistamaan sen selästäni ja lykkäämään vieressäni olevan viiksekkään sedän jalkoihin. Onneksi matka ei kestänyt kun sen reilu 15min. Ja niin 1,5km kävelyretki lintukotoon saattoi alkaa. Päätin kävellä, koska ilma oli hyvä ja matkan varrella oli paljon kojuja ja nähtävää. Kävelyretkeni tosin venyi hieman, koska lähdin metroasemalta väärään suuntaan, ja uskoni oikean tien löytymisestä mureni vasta reilun kilometrin talsimisen jälkeen. Siispä tiukka U-käännös, ja talsimaan takaisin päin. Metroaseman kohdalla alkoivat hiertymät kasvaa jaloissani, uudet sandaalit kun eivät vielä olleet asettuneet jalanmukaisiksi. Jatkoin sitkeästi, ja matkalla tein selvät koordinaatit oikean suunnan paikallistamisesta ja oikeasta risteyksestä ääntymisestä, etten enää vastaisuudessa pystyisi eksymään. Älä siis koskaan mene sillan ali, ja käänny vasemmalle heti kun näet valkoisen öky-palatsin keskellä slummia. Sitten vielä etsiskelin IPERin korttelia, vaikka siihen jo edellisenä päivänä tein mahdottoman hyvät koordinaatit. Ja kyllä se löytyi. Aivan siitä pyöreän vesitornin vierestä kuin ennenkin. Vesitorni oli vain ovelasti piiloutunut pimeään.

 

Perjantaina (siis loogisesti ajateltuna seuraavana päivänä) Tutustuimme IPERin  ulkoisiin keskuksiin, joita oli kaksi. Ne ovat siis pieniä päiväkerhon tyyppisiä IPERin alaisuudessa toimivia paikkoja, jotka on tarkoitettu alueen lapsille opetus- ja ajanviettopaikaksi. Ne ovat kauempana slummissa josta ei pääse kulkemaan IPERin varsinaiseen toimipaikkaan etäisyyden vuoksi. Molemmat paikat olivat melko ränsistyneitä ja toinen oli ilmeisesti jonkinlainen jauhovarastoon jäänyt tyhjä tila, jossa haisi kotoisasti sikalalle. Ilta menikin kaupassa käyden ja tätä kirjoitellen. Lähetän tän sitten huomenna (siis lauantaina) kun kaupungille ja nettiin pääsen. On nimittäin vapaapäivä, ja suunnitelmissa kierrellä kaupunkia ja haalia ainakin hyvä housukangas messii, että saa teetettyä väljempää, mukavampaa ja viileempää vaatetta.

 

Sunnuntaina pääsemme juhlimaan Soroptimist International -nimisen naisjärjestön Etelä-Kolkatan osaston kolmatta syntymäpäivää. Mrs Mallik sattuu nimittäin olemaan kyseisen järjestön puheenjohtajana, ja kysyi josko me haluaisimme osallistua ohjelmaan. En tiedä järjestöstä paremmin, kun että naisten ja lasten asemaa yrittää turvata, ja ainakin tanskassa toimii ilmeisesti sen yksi osasto. Ei se mitään kovin pahaa voi olla, sillä Mrs Mallik on niin lempeä ja mukava täti ihminen.

 

Ostin muuten tänään ehkä kalleinta karkkia ikinä. Iso irtokarkkihylly, jossa viiksekäs mies oli palvelemassa. Kysyin hintaa, ja ymmärsin että 70Rs/kg, mutta saattoikin olla /100g, sillä pussukan hinnaksi tuli se lievästi överi 480Rs. Eli ainoastaan vajaat kaks sataa enemmän kun mun kaikki muut ostokset yhteensä. Nooh, tulipanyt sitten viikonlopun kunniaks ostettua. Karkkia täällä myydään muuten äärimmäisen vähän, kaikki naposteltava kaduilla on pääosin suolasta.

 

Ostin siis prepaid-liittymän. Se vaan ei ole täällä niin yksinkertaista kuin Suomessa. Mukana täytyy olla passikuva, passi viisumilla, paikallisen yhteyshenkilön osoite ja yhteystiedot, omat paikalliset yhteystiedot, selvitys siitä, miksi olet maassa em. yhteyshenkilön todentamana, ja reilusti varapäreitä. Minulla noista ei tosin ollut mukana kuin passi viisumilla, ja varapäreitä. Asia siis hieman venähti, kun setä pitkin hampain kaivoi laatikosta web-camin ja otti passikuvan, sekä selvitti yhteystietoja ja neuvotteli kanssani siitä, pitäisikö minun tuo selvitys hankkia. Lopulta kuitenkin sain liittymän, josta kiitos kuuluu omalta osaltaan osakas H:lle, joka ”mielenkiinnosta” tuli mukanani ilmastoituun puhelinkauppaan tappelemaan asiasta. No, se ei sitten kuitenkaan toimintu, vaan kiva naisääni sanoi ainoastaan että se pitäisi ladata käyttöä varten. No lähiputiikissa sain sen ladattua, ja soitettua puhelun koto-Suomeen. Kun sitten tänään yritin ottaa puhelun muihin kuusikkomme jäseniin, jotka olivat eilen liittymiä hankkineet, niin sama kiva naisääni rupatteli jotakin latauksesta. Puheaika ei kaiken järjen mukaan olisi voinut loppua, ulkomaan puhelut kun maksavat 9Rs/min, ja latasin sitä 333Rs (en tiedä miksi ne myy täällä nimenomaan tuollaista summaa sitä, mutta niin ne tekevät). Puheluni kun ei kestänyt kuin muutaman minuutin, ja puhelinkin ilmoitti että puhelun hinta olisi 45 rupiaa. No, puhelinkauppaan ihmettelemään, ja siellä selviää, että liittymään pitää ladata puheajan lisäksi myös validius-aikaa, eli kuukausimaksua. Latasin sitä sitten kuukauden ja johan alkoi toimia. Kuulin tosin hetken päästä, että vuoden kuukausimaksu olisi maksanut vain tuplahinnan. No, ihan sama, pari euroa sinne tai tänne, tuleepa sitten käytyä tuossa mukavassa ilmastoidussa puhelinkaupassa.

 

Sitten pieni avautuminen riksoista. Täällä on niitä paljon. Ja ne ajavat miten sattuu. Ja ne kusettavat. Olen jo kahdesti kulkenut riksalla, ja molemmilla kerroilla lopultakin joutunut maksamaan kolminkertaisen hinnan paikallisiin verrattuna vaikka aivan varmasti tiedän paljonko pitäisi maksaa. Myös taksi yritti kusettaa minua kerran, mutta siinä vaiheessa lähdin suoriltaan ulos, enkä jäänyt tappelemaan. Tyydyin siis kävelemään loppumatkan. Olen kävellyt paljon juurikin syystä että en vaan osaa edelleenkään olla tulematta kusetetuksi, kun ne aina yrittävät hankkia jonkun muun riksa- tai taksikuskin viereen niitä puolustamaan. Ehkä tuohonkin taikaan jossain vaiheessa pääsee kiinni. Kusetukesthan eivät omassa pussissa juuri tunnu (riksan oikea hinta lyhyellä matkalla 5Rs, taksin 22Rs), mutta periaatteen vuoksi tuo pitäisi oppia.

 

Sitten avautuminen pt. 2. Täällä sataa, ja on kuuma. Vuoron perään. Ja yhtä aikaa. Ilman kosteus on järjetön, ja heti kun se vähänkin laskee, tulee kuuro niskaan, ja se taas kohoaa. Kuurot eivät sinänsä haittaa, eikä täällä tulvikaan, mutta kun kadut on märkiä, ja kun se yhdistyy niitä reunustaviin jätevuoriin, niin yhdistelmä on, sanoisinko jännittävä. Mutaa banaanin kuorilla, mutaa vanhoilla lehdillä ja mikä parasta, mutaa kuolleella rotalla höystettynä. Sitä ei ole paljon, mutta sitä on aivan riittävästi. Ja kuumuus. Siihen on tottunut jo hiljaksiin, ja kun on saanut intialaista vaatetta niskaan, niin olo ei ole niin tukala. Tuulettimia on joka puolelle, joka huoneessa, ja hyvä niin. Ilman pitäisi muuttua joulua kohti koko ajan miellyttävämmäksi, siis viileämmäksi ja kuivemmaksi, eli odottaa sopii.

 

Liikenne on aika jännää. Kaikki ajelevat hirvittävillä tilannenopeuksilla ja sääntöjä ei ole. Nyt kuitenkin on hiljalleen päässyt kiinni siitä miten se toimii. Se ei toimi vahvimman oikeudella ja pakotteilla kuten suomessa. Vaan se toimii huomaavaisuudella. aina kun tullaan kulman takaa risteykseen tai halutaan tilaa tai käännytään päätieltä, painetaan torvea ja ilmoitetaan siitä. Ja aina kun joku painaa torvea, niin tilaa annetaan ja kääntyvää väistetään ja pimeään risteykseen pysähdytään. Peilejä ei autoissa juurikaan ole, joten paras tapa kertoa edessä ajavalle tilatarpeesta on nimenomaan ajaa sille puolelle auton perää jolle tilaa tarvitsee ja antaa äänimerkki, jolloin edessä ajava pystyy havaitsemaan kummalta puolelta tilaa tarvitaan.  Ja jos vastaantulijoiden kaistalla on ahdasta, niin annetaan tilaa myös omalta kaistalta. Jalankulkijoita väistetään aina. Mutta myös jalankulkijat on huomaavaisia ja odottavat rauhassa sopivaa tilaisuutta, jotta häiritsevät muuta liikennettä mahdollisimman vähän. Jos joku sattuu ajamaan väärään suuntaan, niin ei sekään ole ongelma, sillä siihen on yleensä hyvä syy, kuten takaisin kääntyminen ja kaistojen välinen rauta-aita. Kellään ei ole kiire ja kukaan ei menetä hermojaan. Voin vain kuvitella miten tämä toimisi Suomessa, tekaistun kiireen luvatussa maassa. Ja toisaalta miten toimisi suomalainen ”laitan vilkun ja hivutan auton keskelle pimeää risteystä” näissä ahtaissa kortteleissa. Eli torvi on oikeasti tarpeellinen täällä, ja sitä käytetään järkevästi. Sillä ei loukata ketään vaan huomioidaan.

 

Jännä asia on myös aurinko. Ensinnäkin, koska Kolkatassa on niin paljon populaa, liikennettä ja saastetta, niin kaupunkia peittää koko ajan saasteusva. Tämä tarkoittaa sitä että aurinkoa ei niin selvästi näy kuin Suomessa. Se häikäisee mutta se on epämääräinen. Toisekseen se laskee nopeasti, ja jo ennen puoli seitsemää. Eli jos menet kirkkaana iltapäivänä metroon niin tulet sieltä illan pimeydessä pois. Tuntuu ihan kun teleporttautuisi.

 

Sitten vielä pari sanaa hajuista. Niitä on. Paljon. Mutta olin varautunut paljon pahempaan. Tottakai saastevuoret haisevat, mutta ei se ole lähelläkään suomalaisen kompostin, ilmastoimattoman huussin, kaatopaikan tai keväisen pellon hajua. Maalla asuneet ovat siis keväisin lannan levitysten yhteydessä tottuneet niin sata kertaa pahempiin hajuelämyksiin että tämä on kuin ruusun tuoksu. No eniveis, tämä katujen ominaishaju on saanu erikoisia piirteitä markkinamiesten keskuudessa: hajumainostus. Siis suihkutetaan ilmastoituun kauppaan tuloilman mukana säännöllisesti parfyymia niin asiakkaat voivat tuokseskella raikasta ja hyvänhajuista ilmaa. Ja näin asiakkaat ehkä viihtyvät sinun putiikissasi pidempään, ja useammin, ja samalla ehkä ovat tuottavampia. Tähän törmäsin ensimmäisen kerran tuossa aiemmin sepustamassani puhelinkaupassa prepaidia hankkiessani.

 

Lillille tiedoksi että minulla on todella kaksi sukkaparia mukana, toisin kuin virheellisesi aiemmin väitin. Ja Jaakko, kiitos vinkistä, minulla on kopiot niistä koneella ja muistitikulla, joten eipä hätiä. Ja lisäks tietysti vielä paperikopio. Assi, toivottavasti saatkoneen toimimaan, voin kylla antaa jonkinlaista konsultaatiota mailitse jos oikein tiukka paikka tulee;) Kiitos Kaikille kommentoineille, ja kertoilkaahan juttuja pitkästi tänne, haluan osaltani kuulla mitä siellä tapahtuu! Kyllä minä täällä henkissä pysyn, pysykäähän tekin!

 

Ps. Ripuli ei ole vielä iskenyt joten maitojuna saa vielä odottaa. Voin luvata etten kirjoita näin pitkästi pulevaisuudessa, nyt vain oli niin paljon asiaa.