Kaiken moista on tapahtunut Diun saaripahasella, ja nyt on aika vetää lyhyt yhteenveto menneen viikon tapahtumista. Kaikkea en muista, mutta kerron kuitenkin jotain.

 

Valtaosa viikosta on mennyt yksinkertaisesti maatessa rannalla, ja kahlatessa vuoron perään noita löytämiäni suomenkielisiä opuksia. Niin ja tietysti vilvotellessa arskan porottamaa ruumistaan hiekkarannan lämpimässä suolalitkussa. Paikalliset ovat kovia kalastajia, mutta erikoista on se, että he levittävät verkkonsa myös hiekkarantojen edustalle, joten aina silloin tällöin pitää molskiessaan hypähdellä yli nuottien ja muiden pyydystyshärpäkkeiden.

 

Rannalla tapahtuu paljon muutakin. Eräänä iltana sain kuulla, että ranskalainen ryhmä on rannalla paistamassa ruokaa nuotion äärellä. No, meitä lähti sitten jonkun moinen skootterijengi pällistelemään tuota ihmetystä. Keskellä hietikkoa oli todella nuotio, ja porukkaa sen ympärille kertyneenä. Liityimme seuraan, ja pääsimme jopa osingoille nuotiossa kypsyneistä perunoista, ja erittäin suussasulavasta makrillista. Niinpä ilta meni kitaramusiikin ja jutustelun merkeissä.

 

Mitä vielä rantatöyräillä sitten on koettu? Huomionarvoista on matkailijoiden yhteinen tapa kokoontua Sunset Pointin hietikolle ihastelemaan auringonlaskua. Eikä se mikään turha aktiviteetti ollenkaan olekaan, taivaanranta värjääntyy todella punaiseksi, ja värjää samalla koko aavan lahden. Jostakin itselleni käsittämättömästä aalto-oppiin liittyvästä ilmiöstä johtuen aurinko hämärtyy laskiessaan ja lopulta se näyttää aivan pinkiltä kuulta mereen häipyessään. Erikoinen näky. Ei ole turhaan saanut rantsu nimeään.

 

Rannat ovat puhtaat ja hiekka on todella pehmeää. Niinpä siinä tulee liikuskeltua paljasjaloin. Tämä nautinto kostautui minulle eilispäivänä. Joku tumpelo turisti oli nimittäin särkenyt lasipullon rantahietikkoon, ja välkkynä kaverina sitten hävittänyt palat hautaamalla ne hietikkoon. Tietysti siinä tepastellessani sitten tunsin vihlaisun jalkapohjassani, ja hetken kuluttua pääsin tilanteen tasalle siitä, mistä tuo kivun tuntemus oli lähtöisin. Verta ei tullut kuin tihkuen, mutta haava oli silti melko syvä. Eipä siinä auttanut muuta kuin valutella juomavetensä jalalle ja sen jälkeen kääriä se toalettipaperiin, jota onnekseni kannan aina mukana, koska en edelleenkään ole päässyt kunnolla sinuiksi tuon vessoista löytyvän nokallisen pikkukipon kanssa. Kenkä jalkaan ja bensaratsulla hotellille kävelyelintä desinfioimaan. Onneksi käsidesi edelleen on mukana, vaikka se käyttö on kyllä unohtunut jo aikoja sitten. Tämä tarkoittaa sitä, että uimiset on ainakin oikean jalan osalta uitu, ja hankkimani vaelluskengät pääsivät testikäyttöön. Melko lämpimähköt ovat, mutta tämähän ei ole lähestyvää Pohjolaan saapumista ajatellen ollenkaan huono asia. Lämpötilat ovat kuitenkin sellaiset, ja rannat huutavat ”Tuuthan uimasille”, joten saattaapi olla että raajani saa vielä jonkinlaisen muovipussipeitteen suojakseen ja pääsee vilvoittautumaan.

 

Henkilökohtaiset tuntemukseni eivät kuitenkaan ole mitenkään negatiivisia. Jos on käynytkin välistä huono mäihä, niin kyllä on vastapainoksi toisenlaisiakin kiljahduksia. Eilispäivänä nimittäin istuessamme muutamien muiden reissuhenkilöiden (Note: eräiden ajatussuuntien loukkaamisen välttämiseksi korjasin ilmaisuni korrektiksi, sukupuolineutraaliksi termiksi) rantaterassilla nauttimassa auringosta ja einehestä, paikalle ilmaantui ranskalainen pariskunta ja kauniisti tervehtien tiedustelivat olisiko heidän löytämänsä pieni objekti mahdollisesti jonkun meistä. Ja miten olikaan tuo musta pötkylä hyvin tutun näköinen, pakkausteipillä korjattu hädin tuskin koossa pysyvä muistitikku. En ollut uskoa silmiäni, sillä en tiennyt edes kadottaneeni sitä. Pienen tarkastusoperaation saattelemana havaitsin kuitenkin sen irronneen avainnipustani. Olin jokin verran häkeltynyt, enkä oikein osannut korvata tapahtunutta mitenkään, mutta annoin kuitenkin pariskunnalle lämpimän halin ja monet kiitokset.

 

Pariskunta oli saanut tikun haltuunsa edellisenä iltana rannalla kävellessään, ja olivat päättäneet yrittää löytää sille omistajan. Niinpä he olivat työntäneet tikun koneeseensa selvittääkseen, josko sieltä löytyisi jotakin informaatiota omistajasta. No, olisihan sieltä ollut osoitetta myöten kaikki, kun olisi vain osannut etsiä, mutta sieltä löytyi myös muuan pöpö, joten pariskunta ei pahemmin sisältöä ehtinyt penkoa, etteivät sairastuta konettaankin. Sen verran olivat ehtineet kuitenkin lukea, että päättelivät erään tiedoston tekstin mahdollisesti ruotsin kieliseksi. He osasivat kaukaisesti yhdistää sen joukkioon, jonka olivat tavanneet pari päivää aiemmin pikaisesti rannalla, koska joukossa ollut eräs ruotsalainen. No, kyseinen herra oli jo poistunut edellisenä päivänä kohti seuraavia etappejaan, mutta onnekseni satuin hänen kaveriensa seuraan tuona hetkenä. Näin käsittämättömän johdatuksen saattelemana sain kuin sainkin tuon härvelin itselleni, vaikken sitä ollut edes tietoisesti kadottanut.

 

Parin päivän ajan on ollut käynnissä eräänlainen projekti. Se on koskenut tarjolla olevaa matkaa eräälle safarialueelle. Saimme kuulla siitä sattumalta käydessämme Garyn (joka ei edelleenkään ole monista yrityksistään huolimatta saanut itseään siirrettyä Mumbaihin tästä rauhallisesta pikkukaupungista) kanssa  ravintolassa, jonka mainoksia olimme saaneet rannalla käsiimme.

 

Tietojen mukaan matka suuntautuisi muutaman kymmenen kilometrin päähän erääseen maalaiskylään josta olisi mahdollista lähteä autolla kiertämään luontoon leijonia ja muita hurjia otuksia pällistelemään. Opas lähtisi mukaan omalla skootterillaan, eikä opastus kustantaisi pennosia, syystä että hän oli töissä firmassa, joka omisti ainoan ravintolan tuossa kylässä, ja josta siis oletettavasti hankkisimme eineemme päivän aikana sitä tarvitessamme. No, lähtö olisi seuraavana aamuna kello kymmenen, ja lähtijöitä oli kolme. Aikaisen aamuherätyksen jälkeen ja aamiaisen nautittuamme saimme kuulla, että opas oli sairaana, eikä näin ollen voisi lähteä matkaan. Lisäksi edellisenä iltana reissulla ollut ryhmä oli kertonut teiden olevan kuivuudesta johtuen todella huonossa kunnossa, eikä skootteria näin ollen kannattaisi matkaan ottaa. Ei se mitään, ravintolan omistajalla oli varasuunnitelma. Voisimme hankkia sopivan kokoisen ryhmän ja lähteä seuraavana päivänä taksilla matkaan. Lysti kustantaisi 2000rs päivältä, ja voisimme tuon summan tietysti keskenämme jakaa haluamallamme tavalla kuuden mukaan mahtuvan henkilön kesken. Siispä rekrytoimme mukaan 3 muuta henkilöä, ja vielä illalla soitimme ravintolan pitäjä Babulle varmistaaksemme tulomme. Kaikki näytti olevan kunnossa, mutta myöhemmin illalla olimme puhelinyhteydessä uudelleen viiksekkääseen herra Babuun, ja hän kertoi meille, että ettei ollut saanut riittävän tilavaa autoa buukattua. Hän kuitenkin lupasi tehdä kaikkensa asian hyväksi, ja voisimme aamulla tulla ravintolalle varmistamaan lähtömme.

 

No, aamulla Gary oli todella väsynyt, koska selkäkivusta johtuen ei ollut saanut nukuttua silmäystäkään. Jäljellä oli 5 henkilöä, mutta skotlantilainen jäsen tiesi kertoa erään ranskalaisen henkilön olleen kiinnostunut mukaan pääsemisestä. Niinpä yksi jäsenistä paukki hänen hotellilleen ja saikin tuo ranskattaren mukaan lähtijöiden joukkoon. No, tässä vaiheessa kyseinen jäsen kuitenkin itse perui lähtönsä, koska tunsi itsensä kuumeiseksi. No, taas oli jäljellä 5 ihmistä, mutta päätimme paukkia ravintelille, ja yrittää pyydystää sieltä jonkun lähtijän matkaamme kuluja jakamaan. Ravintelilla omistaja otti meidät vastaan, ilolla ja kertoi juuri saaneensa meille kaaran. No aikamme ihmeteltyämme emme löytäneet yhtään halukasta lähtijää, ja kun kuulimme, ettei paikka olisi varsinainen safari tai kansallispuisto, vaan luontokierros alueella, jossa esiintyi leijonia, alkoi yksi viidestä jäsenestämme empiä lähtöään. Hän oli nimittäin erittäin pienellä rahalla matkassa, ja 500Rs pelkästä matkasta matkasta tuntui hänen päiväbudjetissaan melkoisesti, varsinkin kun hän oli jo vuokrannut skootterin aiemmin kahdeksi päiväksi matkaa varten, jota ei nyt voitukaan tehdä kaksipyöräisellä. No, päädyimme siihen, ettemme nelistään lähde matkaan, koska kustannukset alkoivat näin pienellä porukalla olla jo tähtitieteelliset.

 

Näinollen reissu kuivui loppuen lopuksi kokoon. Se ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, koska ravintolasetämme ei olisi millään suostunut siihen, ettei matka toteudukaan, vaikka hän on juuri saanut auton hankittua. No, lopulta kuitenkin pääsimme sopimukseen hänen kanssaan, ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä.

 

Järjestelyprojekti ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Saimme nimittäin itse kukin lähtöön valmistautuessamme itsemme huomattavasti tavanomaista aikaisemmin ylös sängystä, ihastelemaan aamun vehreyttä ja puissa kaikuvaa lintukonserttoa. Lisäksi pääsimme nauttimaan monet ateriat ja herkulliset aamupalat tuossa kattoterassiravintolassa, joka olisi huonosta sijainnistaan johtuen muussa tapauksessa jäänyt vain yhden käynnin ihmeeksi. Erittäin viihtyisä, tilava ja ennen kaikkea todella mahtavalla ruokavalikoimalla varustettu paikka, kerta kaikkiaan. Näkymät ovat koko kaupungin yli, ja erityisen plussan ansaitsevat patjoilla ympäröidyt itämaatyyppiset makoilupöydät, joiden ääressä oli erittäin miellyttävää nautiskella aamuteetään ja ihmetellä vasta noussutta aurinkoa.

 

Ravintolat eivät täällä ole muutenkaan ihan tavanomaisia hämäriä sisätiloja, kuten ehkä Suomessa ja myös Kolkatassa ollessa pääosin on tottunut. Ulkoilmaravntolat ovat yleisiä. Kerrompa siis vielä toisestakin ravintolakokemuksesta. Gary oli saanut mainoksen rannalla (flayeri-tyyppinen mainostus rannoilla on todella yleistä, ja kaiken näköisiä lappusia tyrkytetään erityisesti vilkkaimpaan aikaan) eräästä melkein toisella puolella saarta olevasta ravintolasta, joka lappusen mukaan olisi yksi saaren parhaista. Hän oli erään brittipariskunnan kanssa päättänyt kokeilla tuota paikkaa, ja sen jälkeen on tauotta ylistänyt tuota paikkaa. Niinpä keräsimme porukan ja lähdimme katsastamaan tuon kulinaristi-ihmeen. Paikka oli lähellä yhtä suosituimmista rannoista, mutta kuitenkin niin sivussa ettei sinne vahingossa, tai edes ilman markkinointilappusessa olevaa opaskarttaa olisi eksynyt. Paikka oli kuin pieni alkuasukaskylä. Kaikki pienet avonaiset mökit oli bambusta rakennettu, ja yksi niistä oli rakennettu terassimajaksi korkealle puuhun. Kertakaikkisen massiivisen hieno paikka keskellä luontoa. Yhdessä terassimajassa oli kaiken kukkuraksi biljardipöytä, jota oli asiakkaiden lupa ilmaiseksi käyttää. Ravintolassa sattui olemaan erityinen nuotioilta, joten kaikki ruoka valmistettiin avotulella, joka oli keskellä majakylää. Tilasin tonnikalaa, ja hetken päästä minulle tarjoiltiinkin korkealle puuhun kokonainen noin kilon vonkale pariloituna, kasvisten ja yrttiperunoiden kanssa. Majassa oli edellisen ravintolakokemuksen tapaan matala patjoilla ympäröity pöytä, jonka vierustalla löhöillessä kalaa sai nautiskella. Ilta menikin mukavasti kaikkien täyttäessään itseään erilaisilla paistetuilla meren antimilla, ja biljardia välistä tökkien.

 

Ruoka kun nyt niin polttavan mielessä pyörii, niin palaan sen verran hamaan menneisyyteen, kun kerroin teille hienoista maitolöydöistäni. Tuolloin mainitsin teille myös äitelästä maitolitkusta jota ei kerta kaikkiaan voinut saada kurkustaan alas. Nyt kuitenkin olen tuon lassiksi kutsutun juoman sisimmän olemuksen omaksunut. Erään ranskalaisen matkailijan rohkaisemana kokeilin uudelleen tuota hapanmaitovalmistetta, nyt kuitenkin erityisessä Lassi-baarissa. No, pitihän se arvata, että se on mahtava ruoka-aine, johon olin vain asennoitunut väärin. Tilasin banaani-suklaa-mango-siirappi-lassin. Kyseinen ihmetys maistui paljolti suomalaiselle pirtelölle, paitsi että se ei ollut niin kylmää, ja kuitenkin paljon raikkaampaa. Johtuuko tämä sitten maidon hapattamisesta, en tiedä, mutta raikkaan maun juoma makeudestaan huolimatta suuhun jätti. Kertakaikkiaan suosittelen. Varokaa kuitenkin kaupassa mehutetrapurkeissa myytäviä lasseja, tai ainakaan niiden luulemista maidoksi.

 

Kuten ei missään päin Intiaa, ei täälläkään erillisellä pikkusaarella kaikki byrokratia toimi kuten länsimaissa. Kävin noutamassa matkalippuni Delhiin matkaamista varten. Se ei ollut helppoa. Aluksi tyyppi ei ollut edes tietoinen oliko noita lippuja hankittu, ja kun niistä lopulta alkoi olla jonkinlainen selko, hän ei suostunut minulle niitä antamaan, vaikka ne jo olin maksanutkin etukäteen. Lisäksi hänellä ei ollut minkäänlaista hajua siitä, oliko lippuun merkitty asema todella Delhissä. Hänen ainoa ratkaisunsa kaikkeen oli, että odota, pomo tulee ihan kohta. Eipä siis auttanut muu kuin jäädä odottelemaan, ja   sain taas kerran huomata että tuo ihan kohta saattaa olla hyvinkin venyväinen käsite täällä päin maailmaa. No kun pomo lopulta paikalle saapui, ja kyseli mikä oli ongelmana, kerroin ettei muuta ongelmaa ollut, kuin että halusin liput joita minua oli käsketty noutamaan. Pomo hyppäsi puikkoihin, ja antoi liput välittömästi lapaseeni, ja kaiken lisäksi varmisti että ne olivat todella oikeat ja tiedusteli vielä minkä paikan haluaisin bussista nukkumapaikakseni. Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta empä tiedä mitä firmassa tekee työntekijä, jolla ei ole minkäänlaista hajua ylipäänsä mistään firmassa tapahtuvasta, tai miksi hänet istutetaan ainoalle palvelutiskille opastamaan asiakkaita.

 

Silja kirjoitti kokemuksistaan esihistoriallisessa Diussa. Sainkin kuulla äitiltä sinun kertomuksistasi hiukan. Sen verran kerrottakooon, että nykyisin saarella on toistakymentä hotellia, suurempaa ja pienempää, mutta voipi olla että olen juuri tuossa samaisessa hotellissa, koska se on rannan lähellä, ja sitä pitää perhe, jonka isä on saira, ja makailee paljon sängyssä keittohuoneen oven suussa. Pojat ovat nyt parikymppisiä nuorin täytti juuri viimeviikolla 17, ja pääsimme tätä pienimuotoisesti juhlistamaan. Saapa nähdä miten paljon paikka kasvaa, kun seuraavat kymmenen vuotta on vierähtää.

 

Kirsti kommentoi uutisia, joita siellä lehdistä saatte lukea. Nihin kanatta tosiaan aina varautua hieman varauksella, koska ensimmäiset Hesarissa olleet tiedot Mumbain tapahtumista oli melkeimpä puppua. Kulkevat kai nuo ensimmäiset tiedot niin monen välikäden kautta, että muuttuvat, eikä niitä välttämättä ehditä tarkistaa kun menevät viimehetkellä lehteen ja painoon. Varasti siis jutuissa on osittain ulkomaan lisää, mutta täytyy sanoa etta tapahtumat on silti järisyttänyt melkoisesti koko Intiaa.

 

Ja Goan hinnat ovat kyllä halvempia kun varsinaiseissa turistirysissä, mutta ne ovat silti intian hintatasoon verrattuna melkoisen korkeita noin keskimäärin. Jos Kolkatassa tuopistasi maksat 100Rs, niin Goalla sama hinta on 150Rs ja täällä Diussa 40Rs. Tämä on nimittäin oikea tyhjätaskun paratiisi, kaiken saa jopa Intian mittakaavassa pilkkahintaan. Mutta korjattakoon tosiaan, että halpaahan siellä Goalla on länkkäreiden mittakaavassa.

 

Taru, kiitos muistutuksesta. Aah, orjamarkkinat, mahtavaa! Tällä kertaa minua ei voi ostaa, koska en pysty mitään tekemään ostajan hyväksi. Ensivuonna sitten. :) Toivottavasti kakelot onnistuvat. Mutta tuo Jaskan mahdollinen kohtalo kyllä jollain tapaa surettaa, tokkopa herra pystyy hiljaa noinkauan olemaan, tai varsinkaan paikallaan.

 

Siinäpä tuota taas on ihmettelemistä vähäksi aikaa, niin että damaste, kuten täällä tavataan sanoa! Palailen asiaan pikapuoliin viimeisen kirjoituksen merkeissä, kertoen viimeisten Intia-päivien tapahtumista, tehden yhteenvedon reissusta ja asioista joita jäi käteen. Kertokaa te siis nyt minulle yhteenveto blogista, mikä onnistui, mikä ihmetytti, mikä inhotti ja mitä olisitte toivoneet. Asioita sitten voin korjata, tarkentaa tai muuten vaan pyöritellä viimeisessä merkinnässäni. Ja saahan niitä terveisiä vielä kertoa, varmastikin käyn kurkkaamassa vielä useampaan otteeseen kommentteja ennen paluulentoa, ja Pohjolan pakkasten kohtaamista.