… on soinut päässäni viimeiset muutamat päivät. Kyse ei edes ole mistään laulusta, vaan se vain joku aika sitten pulpahti päähäni. Hyvä neuvo kyllä. Ei pidä lähteä uimasille, niinkuin osakas Paksupää aikoinaan teki. Myrskykin on jo nähty, mutta aloitetaampa taas hieman etäämmältä, ja palataan asiaan myöhemmin..

Chennaissa siis majailin jokusen päivän, ja sieltä muutaman päivän laivatiketiä haikaillen, kuten teille aiemmin kerroin. No tiketti siis irtosi, mutta koska laiva lähti vasta sunnuntaina, oli minulla vielä pari irtopäivää hukattavaksi Chennain kaduille. Ensinnäkin. Huoneessani oli telkkari. Lykätessäni sen päälle havaitasin, että en ollut kyseistä operaatiota tehnyt sitten Delhistä lähtöni. Diulla olisi llut telkkatöllö, mutta tarvitsin virtaa veden keittoon, ja päytätilaa tavaravuodille, joten nyppäsin sen irti ja heivasin lattialle. Sittemmin en ole televempelettä omistanutkaan. No, mitä sieltä sitten tuli. Aivan samaa huttua kuin Suomessakin. Deppin Joni hyppeli piraattivaatteissaan, tosin tällä kertaa Hindiä puhuen. (kyseiseen herraan palattakoon vielä tuonnempanan syystä jota en vielä tässä vaiheessa valota) Ja Hullut japanilaiset kisailivat mitä eriskummallisin keinoin mitä eriskummallisimmissa lajeissa. Mutta mainokset ovat erilaisia. Tai no ei avian, mutta tuotteet ovat ainakin poikkeavia, enemmän intian oloihin suunnattuja.

Ensinnäkin, intialaiset ovat peräti lyhyitä. Niinkin lyhyitä että hyvin harvoin törmään itseäni pidempään ihmiseen, ja yleensä ne ovat kokoluokkaa päätä lyhempiä. Ja luonnollisesti ihmisrukka pyrkii kaikkeen siihen mitä hänellä ei ole, voidakseen taas kerran todeta olevansa onneton, mutta tulevansa onnelliseksi, kunhan vain sen yhden asian vielä saa. Pituus on täällä siis ihanne. Näin ollen erityisesti lyhyille ihmisille oma vertikaalimitta on kovin arka aihe. Ja mitä näkee tässä Herra Myyntitykki: markkinaraon tietysti. Turvataan  lapsille mukava lapsuus ja paljon kavereita, eikö niin, eikä maksa paljon. Telkkuvärkissä siis mainostetaan varhaismurkuille suunnattua voimajuomaa, jota päivittäin litkimällä, on kliiniseten tutkimusten mukaan todettu jopa 200% enemmän nopeutta piltin kasvupyrähdykseen. Sitten sana kiertää ihmiseltä toiselle, että voi veljet miten meidän pikku Eevertti onkaan kasvanut, kun on härppiny sitä ihmelitkua. Tottakai ne kasvaa, kun niillä on murrosikä alkamassa! Ja kliinset tutkimukset on tietysti Herra Tykin omassa labrassa väsättyjä, ja asiakkaiden on luotettava niihin, kun ei voi vertailevaa tutkimusta tehdä omalla piltillään, kun eivät tiedä paljonko se olisi kasvanut ilman sijoitusta. No, se ei ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa. Lyön vaan vetoa että noiden litkujen koostumus on kokolailla sama kuin Suomessa myytävien lantrattujen ihmejugurttien. Ja luonto kiittää, kun saa taas muutaman miljoonaa neljännesdesin kertakäyttömuovipulloa pinnallaan pyöriteltäväksi.

No, toinen mainos, joka erityisellä tavalla jäi mieleen, alkoi tiukalla lapsille suunnatulla slouganilla. “Mitä teet kesällä, kun aurinko porottaa kuumasti pihalla.” Mainos vaan ei vastannut Pohjolan pojan käsitystä asiasta avian, jatkamalla:“Ei hätää, osoitteessa mobile.disney.in on satoja pelejä, taustakuvia, soittoääniä ja kaikkea mukavaa, jota voit työskennellä sisätiloissa tietokoneellasi tai kummajais-luurillasi.” Niin, ei taitaisi mennä suomalaisen kansanterveysvalistuksen mukaan ihan näin. Mutta ymmärtäähän sen, että ulkona on oikeesti nihaa olla kun mittari alkaa piestä viittäkummentä ja arska helottaa suoraan päälakeen. Vaan kovasti tästäkin huolimatta huvitti tuo kovin erilainen näkemys kesäauringon ja sisälläolon suhteesta.

No, toisena aktiviteettiryöppynä  kävin kätköilyreissulla. Chennai on en verran suuri kaupunki että sinne tuo kohtalokas harrastus on rantautunut useamman kätkön voimin. Inhimillisen matkan päässä oli kolmen kätkön rypäs kilometrin säteellä, joten päätin lähteä niitä valloittamaan. Tosin en kyennyt saamaan käsiini kun yhden noista kolmesta purkista, mutta tulipa kuitenkin Intian kätköhuntti avattua ennen kuin jo palaan. Reissuilessani kätkömetsällä tuolla avian-muualla-missä-turistit-ei-ikinä-liiku järkytyin, kun huomasin miten rauhallista suurkaupungissa voi olla. Ei ole sitä ääri-sähäkkää ostaOstaBestPrice-mieninkiä eikä ukottajat roiku hihassa. Koko päivän aikana yksi riskakuski kysyi haluaisinko kyyrin johonkin, hänkin hyvin kohteliaasti ja ohimennen. Samalla huomasin kuinka suuresti olen tottunut jatkuvasti kävellessäni hokemaan: “No. No thanks. I don´t need it. Thanks, but no thanks. I can´t carry it. I have no money. I´m bit busy now. No thanks. Yes it´s nice but I really not need it.” ja ravistelemaan obsessiivisesti päätäni. Ja tama johtuu ihan vaan siitä, että olen majaillut Goalla niin pitkään. Liian pitkään. No, enää en siellä ole. Tuosta rauhasta palasi kovasti mieleen viime reissuni, ja Kolkatassa oleilu, rauhallinen kaduilla samoilu, ilman painetta.

No, sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma, ja niin siis Chennain maaperä alkoi poltella jalkapohjissa siihen malliin että olin pakotettu pääsemään Bengalin lahdelle. Lähtöaamuna tosin pakkini oli avian yltäpäältä sekaisin, ja olo vähän sama, kuin litran jäätelöä syöneenä featuring laktovamma. Yleensä en lääkkeitä pahemmin syö, mutta nyt otin pohjalle todella tiukan koktailin: malarialääkkeet (niin oli taas se aika viikosta että nappailtiin Heliopaaria), ripulilääke, jottei perse repeä ja antisihsamiini&vatsatautilääke vatsaa rauhoittamaan + koska minulla oli vahva aavistus siitä, että tavara pyrkisi ulos sitä kautta huomatessaan tulpan toisella uloskäynnillä. Kun vielä migreeni alkoi hiljalleen sähistä kelmuissa sai lääkemixtuura kaverikseen vielä särkylääkkeen. Voi veljet.

Paatti löytyi, joskin bussilla piti matkustaa melkoinen matka johonkin satamanperälle nesin. Käsittämättömän terveys- (sinulta kysyttiin oletko terve, ja lyötiin validity-leima lippuun odottamatta vastausta) ja turvatarkastus (kamat läpivalaistiin ja metallinpaljastimet piippailivat, mutta mihinkään ei puututtu, tulihan minulla läpi linkkari, puolillaan oleva viskipullo, puolitoista desiä kerosiiniä ja tuo miltein kaksimetrinen eukalyptysnuija suoriltaan kyselemättä) session jälkeensaimme laivautua. Eihän kyseinen tynnyri avian Silja Eurooppa ollut, mutta yllättävän pätevä peli kuitenkin. Matkustajaluokkani oli halving mahdollinen Bunk, mikä tarkoitti että asustelin nuo kolme päivää kerrossängyn alapedillä huoneessa, jossa ei muuta ollutkaan kuin 71 muuta samanlaista kerrossänkyä. Tämä oli riittävää kuitenkin, ja kaikki tarvittava – vessa, suihku, tiskauspaikka ja juomavesipiste – oli käytössä ja yleensä vielä jonottamatta. Yläkannella tuli kuitenkin majailtua valtaosa ajasta istuskellen, kirjaa lukien sekä käsittämättömän sinistä merta katsellen. (Nyt tiedän mitä tarkoittaa meren sininen, tähän mennessä käsitykseni siitä on ollut lähempänä harmaanvihreää) Ensikertaa kannelle mennessäni huomasin, että purkki on ollut aikoinaan melkoinen luxury-peli. Oli Uima-altaat ja suuret mosaiikkiseinät, oli baarit ja mitä vaan. Nykyisin nuo hienoudet ei kuitenkaan ole enää käytössä. Paitsi baari kyllä aukesi joskus satunnaisiin aikoihin ilman mitän logiikkaa joiksikin hetkiksi. Valikoima oli suppeahko: Teetä, keksejä, limonadia, pikkusuolaista ja tulitikkuja. Tämä kuitenkin riitti tekemään oleskelun huomattavasti viihtyisämmäksi.

Varsinainen ruokailu olikin sitten vähän haasteellisempi juttu. Jotta pääsi syömään, piti ostaa erityisestä kaupasta tarkoitusta varten kehitetty syömälippu, jota vastaan annoksesi sait lunastaa. Kauppa oli avian yhtä satunnaisesti auki kuin baarikin, ja valikoima sama (tosin tulitikkujen asemasta myytiin pelikorttipakkoja) mutta se vain sijaitsi välikössä, jossa ei viitsinut huvikseen majailla. Ja tietenkin äärettömän sokkeloisen reitin päässä. No, ensimmäisenä iltana minulla ei tietenkään ollut mitään tikettiä, enkä tiennyt mitään tällaisesta systeemistä. Hetken intialaista meuhkausta kuunneltuani sain sen verran infoa noukittua tulvasta, että lähdin tuota puljua hakemaan. Palasin reissultani kysymään uudet ohjeet ja jatkoin metsästystä. Kun kolmannen kerran palasin alkoi herra lipunkeräilijän ilme olla aika tuskastunut, ja minulle myös selvisi, ettei tuo pulju olisi enää edes auki ennen huomisaamua. No, hetken kiivaasti neuvoteltuani loin nuo 50Rs sedan käteen ja hän oikeutti minut tarttumaan tarjottimeen. Varsinainen ruokailu tapahtui samanlaisessa salissa kuin nukkuminenkin, mutta sänkyjen tilalla oli älytön määrä pitkiä pöytiä lattiaan pultatuilla tuoleilla. Ruokana oli intiassa yleinen kaikkea-tarjolla (en nyt muista nimeä), joka tällä kertaa tarkoitti älytöntä kasaa riisiä, päällä tulitikkuaskin kokoinen pala kalaa, ja puoli desiä linssikastiketta. En uskaltanut kalaa syömään kokonaan, koska se oli kertakaikkiaan maistui niin erehdyttävälle, että uskoin vakaasti sen sekoittavan pakkini kaikesta pre-droppauksesta huolimatta. Toiseen iltaan mennessä olin jo pientä avustusta hyväksi käyttäen löytänyt tuon mystisen lippuluukun, ja tällä kertaa tuli itku siitä, että olin ostanut väärän lipun. Halusin kasvisruoan (eilisestä kalakokemuksesta viisastuneena) mutta olin yrittämässä sitä non-veg-kupongilla. Tiesinhän sen itsekkin, silä ostaessani olin heti sen huomannut, ja siitä myyjäsedälle maininnut, mutta hän sanoi että heillä ei mitään erillisiä lippuja edes ollut, ja että sillä saisin annokseni. No, näin kävi, käsittämättömän säädön jälkeen sain annokseni tänäkin iltana lautaselle. Kasvisruoka oli täsmälleen sama kuin edellisenä iltana, paitsi että kalanpala (jonka tilalla tällä kertaa olisi ollut punaisessa liemessä lilluva keitetty kananmuna) puuttui. No, kolmas kerta toden sanoo, tällä kertaa olin onnistunut myyjäsedältä oikeanlaisen lapun kiristämään, ja annoksen sain. Tosin olin matkassa oman kuppini kanssa, koska halusin mielummin nauttia juhlaillallisen ulkosalla tähtitaivaan alla ja ihan omissa oloissani (niin, olin nähnyt muidenkin niin tekevän, joten uskaltauduin yrittämään) ja eikös seta ladannut samanlaiselle metallitarjottimelle annikseni kuin ennenkin. Pysyin kuitenkin sitkeänä, ja lopulta hän silmiä pyöritellen ja huokaillen laski tarjottimen veljän jo valmiina tyrkyllä olevien viereen, ja latasi annoksen Tupper-kippoon. Kiitos.

 Laivamatka meni mukavasti, ja nuo 3 päivää vierähti joutuisammin kuin olin kuvitellut. Vaikkakin 56 tunnin matka otti lopulta miltei 70 tuntia. No, en olettanutkaan että laivalta potkittaisiin keskellä yötä pystyyn ja kiljuttaisiin käytävissä että ulos täältä, ootten perillä. Siispä purkki oksensi meidät sisuksistaan vasta reippaasti puolen päivän jälkeen. Satamassa minut toden totta päästettiin jaihin, ja minut ohjattiin tuota Andamaneilla-olo-lupa-hakemus-kaavaketta täyttämään Siinä kyseltiin vain osoitteet ja nimet ja passin ja viisumin tiedot, sekä matkan tarkoitus. Setä oli hyvin leppoinen, ja vitsaili vain varastetuista passeista joissa oli jotakin pikkulapsien kuvia jotka eivät hiukkaakaan muistuta tulijoita. Ilmeisesti ilmiö on siis yleinen. Hyvä etten ole ainoa. Niin, pasinihan on vuosimallia millennium, eli pitäisi suomeen palattua laittaa jo vaihtoon. Ja kieltämättä, tuo 13-vuotias raidallisen polkkatukkainen pullaposki ei kyllä ole ehkä paras kuva passissa jolla yritän rajoja ylittää..

No, Andamaneille siis tultiin. Ja ymärrän täysin että ulkomaalaiset matkaajat laitetaan lupa-asiakirjat täyttämään, sillä Andamanin saaret ovat hyvin eristyneet, ja Intia haluaa niitä suojella. Samoin saariston alkuperäiskulttuureja: Saarilla asuu edelleen 6 aborginaaliheimoa omissa oloissaan, omin tavoin. Hyvä että näiden luonnonkansojen kulttuuria ja perinnettä ollaan tajuttu jo varhain varjella, jotta he saavat rauhassa olla. Toki yhteistyötä tehdään paikallisväestön kanssa, ja yhteiselo sujuu pääosin hyvin. Heidän valokuvaamisensa on seimerkiksi täysin kielletty sakon uhalla, samoin heidän mailleen meneminen. Tosin olen kuullut että yhteistörmäyksiäkin tapahtuu, ja viranomaisia joudutaan jollain alueella turvana käyttämään heimojen turhauduttua tölhöpääturistien (siis sekä länkkärien että intialaisten mantereelta tulleiden) banaanienheilutteluun ja apina-ääntelyyn. Itse en ole aborginaaleihin törmännyt, tosin tiedän heidän kirjoituspaikastani parin-kolmenkymmenen kilometrin päässä majailevan, enkä erityistä hinkuakaan koe sinne tunkeutua heidän omaa maailmaansa sotkemaan. Elettäköön rauhassa, niin minäkin teen. Ajatuksena erityisen mielenkiintoinen on Pohjois-Sentinelin saarella asuva Sentinelese-heimo, joka on toistaiseksi täysin kieltäytynyt minkäänlaisesta yhteistyöstä tai yhteydenpidosta tai eristäytynyt saarelleen päästämättä sinne ulkopuolisia. Tämä saari onkin ymmärretty jättää heidän käyttöönsä ja sinne rantautuminen on myös paikallisilta kiellettyä. Andamanin govermentti (peijakas, tulipa oikosulku enkä osaa tuota hallintoelintä äkkiseltään suomeksi kääntää) lähettää kuitenkin saarelle muutaman vuoden välein lähetystön viemään heimolle lahjaksi sikoja ja kookospähkinöit ja muuta syötävää myötätyntoisuuden osoituksena ja positiivisen yhteiselon turvaamiseksi saartistossa.

No, andamanien kulttuuri on Intiaan verrattuna melko erilainen. Niin myös suhtautuminen turisteihin. Kukaan ei yritä saarilla ukottaa, heillä ei ole yksinkertaisesti mitään tarvetta siihen. Lukuunottamatta tietysti muutamia riksakuskeja jotka päivystävät satamassa ja ovat todennäköisesti tänne jostakin muualta muuttaneet. Tiedättekö muuten mistä tietää varmasti, että intialainen yrittää ukottaa? No minäpä sivistän teitä: Siitä että se ajaa riksalla. Ei, tämä ei ole rasismia, vaan realismia, kuten osakas Hyvönen aikoinaan puolusteli jotakuinkin yhtä epäkorrektia huumorintajuaan. Intiassa ukotuksesta tuli muuten mieleen, että valtaosin perustuu siihen, että länkkärit olettavat. Esimerkiksi jos se riksareissu maksoi 25Rs edellisellä kerralla, niin älä luota että se maksaa sitä tällä kerralla. Jollet sovi hintaa se saattaa maksaa 250Rs tai vaikka sopisitkin, et välttämättä matkaa saa alle 50Rs. Niin se vaan menee. Kaikki riippuu kaikesta. Tai jos ravintolassa tilaat “Vegetable Spring Rollin” näyttäen tuota 80Rs annosta samalla sormellasi listalta, ja tarjoilija sanoo “Spring Roll” niin ei. Tilauksesi ei ole mennyt perille, ja sitä ei ole todennäköisesti kirjattu oikein. Varaudu siis maksamaan se 150Rs siitä “Chef Special Tuna Spring Rollista” tai korjaa tarjoilijalle, “No, Vegetarian Spring Roll” niin että hän sen pärssäsi toistaa. Noniin, mutta siis, palatkaamme juuristoon.

No, sen sijaan että länkkäreitä ukotettaisiin, niin kaikki olettavat että länkkärit ukottavat. Tämä on mielenkiintoinen kontrasti. En tiedä mistä se johtuu, vaikkakin olen kuullut, että täällä on aikoinaan ollut hyvin epäkorrektia käytöstä paikallisia kohtaan länkkäreiden taholta. Piirre korostuu erityisesti täällä pääkaupungissa, Port Blairissa. Kun menen kauppaan niin myyjäpoika avian takuuvarmasti huomaamattomasti kävelee perässäni ja sattuu tiirailemaan juuri sitä viereistä hyllyä ja siirtymään juuri sille hyllylle korjailemaan niitä maustepussejen esilläoloa, johon seuraavaksi menet. Ja tama takuuvarmasti tapahtuu heti kun sinun nähdään tulevan kauppaan, ja aina siihen asti kun jalallasi astut ovesta. Vaikkakin se pyritään tekemään hienostuneesti ja huomaamattomasti, niin paljon kun se vain on siinä 30 neljön kaupassa mahdollista. Asia häiritsi minua sen verran, että unohdin jopa mitä olin hakemassa, ja ostin sen sitten seuraavasta katukojusta lähdettyäni ja reissun tarkoituksen palattua mieleeni. Samoin pankkiautomaatilla käydessäni. Automaattien, jotka ovat aina erillisessä lasiseinäisessä huoneessa, vierellä on Intiassa miltei aina virkapukuinen vartija ehkäisemässä murtoyrityksiä tai muuta turmelua. No, täällä sitten mennessäni tuollaiseen koppiin, vartia sattui juuri lähtemään jaloittelemaan ja tulipa vielä kopin sisälle ja kun kortilta ei ensimmäisellä kerralla rahaa irronnut (ei paniikkia tämä on yleistä, ei muutakun kortti uudelleen sisään. Johtuu millon mistäkin tama ilmiö) ja toisen kerran kortin lykkäsin sisään, hän tuli niin viereen, että jouduin ihan tosissaan peittelemään tunnuslukuni näppäilyn. Samalla hän kyseli minulta mitä yritin tehdä. Tosin kun yiritn hänelle sanoa että rahaa ihan vaan tässä nostelen, niin hän ei sitä ymmärtänyt, ja kysyi kohta uudelleen mitä yritän tehdä automaatilla. Ei sinänsä, nuo myymäläpojat ja vartiat tekevät vain työtään, juuri niinkuin heitä on edellytetty se tekemään. Jännittävää vaan olla epäilyttävä, uusia kokemuksia.

No, Port Blairissa olin siis joitakin päiviä hoitamassa käytännön asioita, ja sitten lähdin Havelockin saarelle, jossa kuulin olevan hyvin rauhallista ja halpaa. Ja ennenkaikkea luonnon kauneutta. Lähtiessäni kuuden aikaan, minulla ei ollut vielä lippua laivaan, mutta tiesin, että jos laivassa tilaa olisi, saisin sen laivasta ostettua. No, lähdössä oli kaksi laivaa, mutta kumpikin täysiä. Ei muutakun pihapenkeille loikoilemaan ja ottamaan nokosia huonosti nukutun yön jäljiltä, ja odottelemaan, että lippuluukku aukeaa. Kun kelloni pirahti soimaan 8.30 havahduin siihen, että tuon 9 aikaan aukeavan lippupaikan edessä oli käsittämättömät reivit. Ehkä 200 henkeä oli odottamassa puulaakin avaavan ovensa. No, tiesin jo tässä vaiheessa, että tästä tulisi piiitkä päivä. Sisälle päästyäni huomasin, että Kolkatan lipputiedot olivat ilmestyneet. Siis täytin hakemukset sekä Havelockiin että Kolkataan. Sitten jonottamaan. Huomasin että lomakkeet piti viedä eri tiskeille. Summassa valitsin ensin Inter Island kojun Havelockia varten. Jonoon perääni tuli kaksi länkkäriä jotka kyselivät minulta kuinka homma toimii. Selitettyäni hetken hämmästys oli valtava, kun he alkoivat suomeksi kerrata ohjeitani ja paikkaa josta lomakkeita saisi hakea. Enhän ollut kuullut suomea livenä sitten Vagatorista ja hippimarkkinoilta lähdettyäni. Pariskunta oli Jyväskylästä lähtöisin. Jonotus sujui siis mukavasti, vaikkakin ihmisillä oli ikävä tapa tunkea ja yrittää ohituskaista—ratkaisuja erityisesti pelokkaille länkkäreille. Paikalla oli kuitenkin viiksekäs vartijasetä, joka mätki pampulla kaitetia hyvin raivokkaasti ehti kun huomasi tällaista tapahtuvan.  Tunti siinä vierähti kun pääsin luukulle ja liput irtosivatkin. Sitten vaihdoin jonoa, ja siirryin viereiselle tiskille, jonka jono oli ehkä kolminkertainen edelliseen kojuun verrattuna.  Jonotettuani erittäin pitkän ajan pääsin luukulle, jossa minulle ystävällisesti sanottiin, että juu, lippuja ei kyllä myydä noille toukokuun laivoille ennen 26. päivää. Tämä tarkoittaisi, että minun olisi tultava myöhemmin käymään PortBlairissa liput hakemassa.  No, ei kai siinä, hetkeksi ehti vielä pitkäkseen ennen kuin laivani  Havelockiin oli määrä lähteä klo 12.30.

No, sitten laivaan, ja numeroitua istumapaikkaansa etsimään. Se löytyikin (laivan istumapaikat olivat kuin pieni vanhanaikainen elokuvateatteri, kaikki samaan suuntaan, ja väleissä käytäviä) mutta hetken kuluuttua paikalle ilmestyi toinenkin saman paikan varannut. Sotkua selvitettyämme huomasi laivan työntekijä että minun tikettini olisikin vasta huomiseen laivaan. Maailma pysähtyi hetkeksi. Setä sanoi että voisin kuitenkin jäädä laivaan. Hienoa. Ainoa vaan että kohta tuli toinen setä, ilmeisesti edellisen pomo sanomaan, että laiva on buukattu täyteen ja näin ollen ei ole mitenkään mahdollista että jäisin laivaan edes seisomapaikalle. Sitten hän huusi edelliselle sedälle vähän aikaa pää punaisena. Sitten hän alkoi käskeä minua laivasta ulos. Ja niinkin aggressiivisesti, että ei mienannut millään antaa minun hakea rinkkaa paikaltani. No, tappio oli karvas, mutta se oli nieltävä. Ulos pääsy tosin ei ollut helppoa, kun takana oli hoputtava agresetä, ja edestä tuli kokoajan matkustajaa sisään ja sisäänkynnissä ukko huitoi että älä tänne tule odota siellä että nämä ihmiset pääsee. Kun lopulta pääsin ulos paatista, jouduin vähän aikaa vielä vääntämään kättä että sain haltuuni tiketin kantaosan joka oli tietysti laivaantullessani revitty irti ja näin lippu tehty kelvottomaksi uudelleenkäyttöä varten.

Kävellessäni laiturilta takaisin lipputiskin suuntaan kelasin filmiä taaksepäin. Mitä lipputiskillä tapahtui? Miksen tarkastanut päivämäärää lipusta? (niin, sen on melko hyvin oppinut, ks. Ukotus ja oletukset edellä) Olin siis ostamassa lippua huomiselle. Lipputiskin täti kysyi minulta haluaisinko lähteä jo tänään. Olin ilonen ja sanoin tietysti. Hän antoi hakemukseni takaisin ja käski muuttaa päivämärän. Vaihdoin sen. Hän naputteli lippuni ja tulosti sen. Siinä se, oletus, että sain oikean lipun, oletus joka maistui nyt karvalle. Ja ei muutakun jonottamaan uudestaan. Jonotettuani täti käski minut tiskille, josta alunperin lipun olin ostanut. Se oli sentään suljettu, joten ei tarvinnut uudelleen jonottaa. Lipputiskin täti ei nähnyt tilanteessa mitään ongelmaa. Hän kertoi minulle että olen saanut juuri sen lipun jonka olen tilannut, ja että tuohon laivaan johon pyrin, ei ole ollut enää paikkoja. Jännää vaan että takanani tulevat menivät tuohon laivaan, ja liput heidän osaltaan sinne kävivät. Hän sanoi, että jos haluaisin tänään mennä Havelockiin niin minun täytyisi maksaa 200Rs lippuni lisäksi 50Rs lisää jotta uuden lipun saisin. Hieman meinasi vanha karvakorva sisältäni pilkistää esiin, mutta maksoin sen lopulta, ja voitte uskoa että tarkastin lipun tällä kertaa kunnolla.

No, siinä hetken pyörittyäni minua kohti käveli iloinen vaalea täti heilutellen selvästi juuri minulle. Voi veljet, sehän tunsi minut, ja lopulta äkkäsin. Juuri tämä täti ja hänen miehensä olivat tulleet minua vastaan hippimarkkinoilta lähtiessäni, ja he olivat juuri se pariskunta, jonka kanssa olin puhunut suomea viimeksi ennen tätä aamua. Mikä sattuma. He olivat anjunalta lähdettyään käyneet Sri Lankassa, ja olivat nyt matkalla Havelockiin samalla laivalla kuin minä. (Huomasin muuten että tämän Wordin automaattinen korjaus ystävällisesti korjaa kaikki tämä-sanat tama:ksi, joten älkää hämääntykö jos niitä tekstistä löytyy. Ihemttelinkin miksi niin useasti tuohon kohtaan unohdan ääkköset näppäimistöltä.) No, siinä sitten rupateltiin tovi, ja sitten laiva jo lähtikin. Tällä kertaa myös mina pääsin laivaan. Purkki oli samanmoinen kuin edellisellä yrityksellänikin. Istuimella ei tarvinnut kuitenkaan olla koko matkaa kuin sardiinipurkissa, vaan kansilla sai vapaasti liikkua ja hakea oman paikkansa. Kannella tulikin sitten rupattelua jatkettua ja merta katseltua Lentokaloja näkyi vähän väliä ja uskon myös delffiinin nähneeni, varma en tosin ole.

Kahden ja puolen tunnin matkustuksen jälkeen satamoiduimme, ja sen jokapaikassa tapahtuvan ololuvan kyselyn jälkeen pääsin jatkamaan matkaa. Siirryin riksalla kohti ranta numero 3:sta. Lonely Planetista bongaamani majoituspaikka oli kuitenkin muuttunut niin kalliiksi luxury-paikaksi että en siihen jäänyt. Kävelin rantaa edemmäs, ja toinen paikka, Pellicon Resort, vaikuttikin oikein lupaavalta. Bambumajat olivat melko mukavia, samoin piha ja hintahaitaria löytyi 100Rs perusmajasta 500Rs huvilaan asti. Päädyin ottamaan 200Rs mökin, joka oli betonilattialla, mutta kuitenkin melko tilava, omalla suihkulla ja vessalla ja pienellä edusverannalla. Havelockissa on tällä hetkellä jo kesää ja monsuunia edeltävä off-sesonki, joten majapaikan isäntä (nuori herra kyllä puljua pyörittämässä, bookkaustietoja täyttäessämme mainitsi että on myös vuosimallia -87. Ja miehellä oli sentään pieni bambumajakylä ja ravintola) kertoi että ravintola oli jo kiinni ja kokit lähetetty kotiin nepaliin. Mutta että keittiön kylmätiloja ja myös tulisijaa saisi vapaasti käyttää itse niin halutessaan. Mahtia. Ketetyt perunat ja voi. Sipulikermaperunat. Hiillosperunat ja kermaviikikastike. Loimufisu ja paahdetut tomaatit. Näin tilanteessa erittäin paljon kotoisia mahdollisuuksia, jotka eivät maistuisi masalalle. Siinä ihmetellessäni vielä kuulin tuon miltei-paratiisi-mökin viereiseltä verannalta kovin tutn kuuloista mölinää. Ei voi olla. Voiko olla? Miten voi olla? Kolmas suomalaispariskunta saman päivän aikana. Kyllä. Pariskunta Kokkolasta oli päätynyt pari viikkoa aiemmin samaiseen majapaikkaan ja kehuivat sitä jutellessae kovasti. Sellainen oli Suomi-päiväni.

Lupasin että palaisin Johnny Deppiin vielä myöhemmin, ja nyt lunastan lupaukseni. Havelockin saari on siitä kuuluisa että täällä on kuvattu miehen tähdittämä, ensivuonna ilmestyvä elokuva Shantaram. Sainkin kuulla että Joni on vasta pari viikkoa sitten viimesksi pistäytynyt saarella. Sepä olisikin ollut jännittävää kun olisin sattunut hindiä puhuvan piraatin näkemään elävänä. Täytynee katsoa leffa jahka se Suomeen kerkijää. Muuten Havelock on melko metsäinen, asukkaita 92m² saarella on vain noin 2000. Nämä ihmiset asuvat pääosin 7 kylässä, jotka ovat nimetty todella erikoisesti. Ne ovat vain kyliä, numeroitu Village 1:stä Village 7:ään. Minä asun siis kylän 3 vieressä, joka on rannan 3 vieressä. Nopeasti huomasin, että Lonely Planettini on melkoisesti perässä. Havelock on valtavasti kehittynyt parin-kolmen vuoden aikana. Majapaikkojen määrä on moninkertaistunut, samoin ravintoloiden, nettikahviloita löytyy (tosin ainakin käymässäni paikassa oli ainoastaan modeemiyhteys) ja samoin saarella on kaksi pankkiautomaattia. Rahaa ei olisi siis tarvinnut nostaa varulle kun paha seta kyttäsi olkapään takana Port Blairissa. Saari on erittäin lepponen paikka, varsinkin näin off-sesonkina kun porukkaa on vähän ja puolet majapaikoista on jo kiinni. Ihmiset ovat ystävällisiä, ja erittäin avuliaita. Ja luonnon rauha on valtava. Nostaisin tämän saaren ehkä samanlaiseksi HotSpotiksi kun viime blogissa Diun. Ehdottoman suositeltava visitointipaikka, vaikkakin hieman hankalamman matkan päässä kuin Goa. Mutta aivan varmasti sen arvoinen. Mutta off-sesonki on paras, ja mahdollisimman pian. Uskon että kehitys jatkuu samanlaisena kuin nämä edeltävät vuodet, ja turismi kasvaa. Siispä vaikkaan että kolmen vuoden päästä tämä on jo yhtä suosittu kuin Diu. Ja siitä kolmen vuoden päästä yhtä suosittu kuin etelä-Goa. Ja käännyttäessä seuraavalle vuosikymmenelle luulen että kellään ei ole enää juurikaan syytä tulla tänne, vaikkakin suoria lentoja PortBlairiin jo varmasti on, ja Aurinkomatkat myy teholomia eksoottiselle paratiisisaarelle jossa mahdollista nähdä alkuasukkaita häkeissä. Toivottavasti näin ei ole, mutta valitettavan monelle paikalle olen kuullut käyneen juuri näin.

 

No, mitä olen Havelockissa puuhaillut. Ensinnäkin sairastellut: kuten aavistelin, ripulihan sieltä oli tulossa, ja PortBlairissa lääkehuuruista selvittyäni se jo itsestään ilmoittteli. Havelockiin saavuttuani olikin sitten pari päivää valintana rip rap ripuli ummetuksen sijaan, vaikkei J. Mäki-Lohiluoma osannut päätöstä näiden välillä lastenlaulussaan tehdäkään. Ja mukana tietysti tuli kuumeilua. No, ripuli hellitti, mutta en malttanut lepäillä sitä yhtä tervettä päivää kuumeen jälkeen, vaan lähdin kokeilemaan niitä Port Blairista ostamiani snorklausvehkeitä, ja kyllähän sen arvasi että kun päivän vouhottaa, niin se on sitten kuume illalla kahta kauheampi. Piti vielä polkupyörällä lähteä vouhottamaan sinne rantaan monen kilometrin päähän.

 

No, eilisen makailin, vaikkei kuumetta enää ollutkaan. Kylässä kävin pikaisesti ruokatarvikkeita hakemassa ja netissä, ja illalla kokkasin. Sipulikermaperunat ja paahdetut tomaatit oli listalla. Tosin annettuani ruoan hautua, ja mennessäni sitä hakemaan, ei jäljellä ollut enää kuin tomaatit. Joku oli pöllinyt kermaperunat. No, ei auttanut kuin kylmä illallinen sitten kehittää tomaattien kyytipojaksi. Aamulla syyllinenkin selvisi: paperi löytyi täysin nuoltuna nurmikolta, ja näin ollen päättelimme venäläisen naapuripariskunnan kanssa että asialla on mitä ilmeisemmin ollut Spiky, majapaikan pihassa vartioiva ja kokoajan rapsuttelua kaipaava deobermanni. No, täytyypä pitää ensikerralla pöperöstä parempaa huolta. Miten näihin ruokailuihini aina luonto intoutuukin sekaantumaan! No eniveis, tänään olen ollut jo ihan terve. Hyvä niin, siitä kuulette lisää.

Mutta. Vuokrasin siis pyörän, 50Rs päivässä, tosin yritän lähippäivinä hankkia vähän parempaa, olen nähnyt täällä täysjoustovempeleitäkin, en usko olevan hinnan paha niissäkään. Pyörä on kuitenkin oiva liikuntaväline, vaikka tosin skoottereitakin on saatavilla vauhtihirmuille. Ja lähdin toiselle puolelle saarta 7 kylän rannalle snorklailemaan. Saarella on kolme Snorklaus-spottia , joista tuo ensimmäisenä kokeilemani on pienin. Matkaa kertyi rannalle varmaan lähemmäs 10 kilsaa, mutta se meni mukavasti rauhallisilla teillä, vaikkakin välistä asvaltti on melko kehnoa, ja mäet eivät ole mukavia vaihteettomalle pyörälle jonka satula on avian liian matalalla. Maisemat olivat mukavia ja kun en pitänyt mitään kiirettä, niin kilometrit taittuivat kivuttomasti. Riutalle piti kävellä lähemmäs kilometric rantaa pitkin, koska se oli avian pohjoispäässä ja - tietysti - rannalle tultiin eteläpäästä. No etsimäni laguuni löytyi. Huomasin ettei lasien toinen linssi ole avian oikein kiinni, ja se näin ollen vuotaa hiukan, ei se menoa varsinaisesti haitannut, sillon talon vain piti nousta lasit tyhjentämään kun alkoin näköä haitata. Ja riutta oli todella komea. Oli ainakin kymmentä erilaista korallia kirkkaan oranssista vaaleans siniseen, ja oli niin monta erilaista akvaariokalaa että en edes kaikkia muista. Ja oli simpukoita, yhtä oikein pelästyin, leveys oli reilu 30 senttiä, ja siellä se vaan puhisi violetin sisuslihaksensa turvin ja aaltoreunaista kuortaan suljeskeli. Ikävää että näistä en saa kuvaa koska en waterproof-kuvainta omista, mutta tulkaa itse katsomaan. Ja sitten muistutus taas: Kun tulette snorklaamaan, niin käyttäkäähän ihmeessä sitä aurinkorasvaa, sitä on saatavana myös vedenkestävänä. Selkää kuumasti kuumotti iltasella, ja avian tulipunainenhan se on edelleen. Ei sentään kesimään ruvennut. Mutta sitähän sitten oli mukava eilinen päivä hoitaa riippumatossa makoillen ja sitä yhtä kuumeetonta päivää potien. Edelleen se kuitenkin on arka, ja voin olla varma että muistan aurinkorasvan ottaa mukaan kun lähden spottailemaan fisuja seuraavan kerran. Niin, ja Snorkkelilasien linssis sain kunnolla paikoilleen eilen lepäillessäni ja sitä tutkiskellessani.

No, tänään onkin sitten ollut aktiivipärinäpäivä. Heti aamusta lähdin polkemaan kohti Village 1:stä ja satamaa, ja laivalippuja buukkaamaan. Sainkin ne heti ensimmäiseen laivaan, ja lähdin klo 9.45 kohti Port Blairia ja Kolkata lippuja hakemaan. Minun tosin piti lähteä vasta viimeisellä iltalaivalla ja spottailla fisuja Village 1 lähellä olevalta riutalta, mutta seta ei suostunut myymään siihen lippuja vaan sanoi että tule myöhemmin. Ja edelliskerrasta opin, että on helpompi muuttaa suunnitelmia ja ottaa se mitä annetaan, kuin yrittää pitää niistä kiinni ja hajota lippujen kanssa. Ihan hyvä päätös oli ehkä, sillä heti lähdettyämme Havelockiin nousi älytön rankkasare ja myrsky, näkyipä siellä jylläävän pieni pyörremyrskykin. En ole ennen tuota ilmiötä nähnyt, mitä nyt pienen thrombin joskus. Ja kun myrsky raivoaa, älä ole poissa laivasta.

No, tänään ei yrityksestä huolimatta Kolkatan lippuja irronnut (tai en jaksanut montaa tuntia yrittää) toivottavasti huomenna. Vaikka eihän tässä sinänsä kiirettä ole. Valmiissa maailmassa, pienellä ihmisellä.

No, koska nyt olen siis ihmisten ilmoilla ja toimivan nettiyhteyden päässä, niin latailimpa tuonne muutamia kuvia taas, siis vanhaan tuttuun osoitteeseen osoitteeseen: http://www.facebook.com/album.php?aid=165210&id=706916508&l=f236e5ca73 Siellä pääsette ihmettelemään niitä kätköilyreissuja ja yllättävän sinisiä meriä, ja snorklausrantoja ja mukavia pyöräreittejä ja myrskykeskuksia visuaalisesti. Eli jos olisitte tämän tiennyt ennen, ei teidän poikeastaan olisi tarvinnut eden tätä juttua lukea, kuvat puhuvat puolestaan ja kertoovat samaa tarinaa. Ja vielä paljon muutakin.

Kiitos kommenteista, niitä on 9-kertainen määrä edelliseen verrattuna! Mahtavaa. Oikeaa vastausta kysymykseen ei ole vielä tullut, ei blogiin eikä naamakirjaan, siispä jatkan teidän aktivointianne, yirttäkää uudestaan, kirjoittakaa lisää! Ja jos et vielä arvannut, niin yritä nyt onneasi! Ja tällä kertaa käyttäkää erittäin paljon mielikuvitusta, voin sanoa että yksikään arvaus ole osunut lähellekään. Probleemaa kannattaa ehkä lähestyäkin ehkä siltä kantilta, mitä se ei missään tapauksessa voisi olla. Arvatkaa se, se voi hyvinkin olla oikein! :) Siis: mitä mukissa. Osoitteessa: http://www.facebook.com/photo.php?pid=3805122&l=a1d3e50041&id=706916508

Kirsi: Pikaista paranemista sinulle, voin kertoa että viimepäivät ovat saaneet minun ja herra toiletinkin välit lämpiämään kovin läheisiksi. Taru: Kookos on hyvää, mutta se on vielä parempaa kun sen avaamiseksi on käyttänyt useamman tunnin. Tuolla tekniikalla avasin juuri eilen kookoksen vilvoittavaksi terveyhtymismutustettavaksi. Hyvää loppuharkkaa! Lotta: Toivottavasti Nepali saa sateensa samoin kuin pohjois-Intia, on kovin kovin kuivaa! Kohtahan se sinun harkkasi siellä loppuukin, ja palaat kotosuomeen. Minä tulen hetimmiten perässä! Antti: Onnea 50 purkin merkkipaalusta. Nyt ei kun kivenalta vaan 50 kätkön juhlakolikko kiertämään. ;) Ja kyllähän siitä pikkuveijarista vaan aika velikulta tulee, parin vuoden päästä jo kapuaa jo Jyväskylän Harjun kaks kautta nelosen ja illalla tehään yhessä mössöö. Team Pyöli: Eipä ole muuten nou Probleemeita näkynyt olenkohan nähny yhtään. Voi olla että Ahmedabadissa oli. Muuten kyllä oli varsinkin Chennaissa aika sama meininki: “Ostta Ostta, Hjuva Hintta!”

Joo. Klaara Vapen vaan sinne koto-Suomeen. Täytynee huomenna etsiä käsiinsä jonkunlaisia nakkeja ennen takaisin Havelockiin menoa niin pääsee tunnelmaan. Simaa ei kyl köydy, majoneesistä voi kokeilla perunasalaatin väsätä..

Ainiin, ja puheaikaa on taas, joten puhelin toimii. Saa kiinni ja pystyn soittamaan.

Kuitti.