Täällä nyt sitten kirjottelen taas, tällä kertaa en omalla koneella, vaan Darjeelingin Hotellin koneella. Vaihdoin ihan näppiksen kielenkin suomeen, niin saatte ihastella kaikkia ääkkösiä. Ja asiaan.

Ensinnäkin sieluni maalliseen kotoon iski taas yksi vitsaus lisää. Kuinka ollakkaan, eräänä päivänä sain huomata korvani olevan arka kosketukselle, ja olevan lukossa. No päivänpä asiaa toiveikkaana ihmettelin, ja seuraavaan aamuun herätessäni (tai noustessani sängystä yhden liskojen yön jälkeen) huomasin hartaimpien toiveeni täyttyneen, korvatulehdusta täällä ei kellään vielä ollut ollutkaan. Ja tämä viheliäinen mätäpaisumus korvaontelossani nostatti myös hien pintaan ihan niinkin kovasti, että lämpömittari näytti 39. Eli vasta toinen kuume täällä olemani kuukauden aikana! Jei!

 

No, särkylääkettä nassuun ja apteekkiin. Durka Pujan takia kaikki lääkärit tietysti olivat tipotiessään, mutta toisaalta, mihinkäs minä lääkäriä tarvitsinkaan, tiesinhän hyvin että korva on tulehtunut. Siispä toiselle puolelle tietä rohtokojuun ihmettelemään valikoimaa. Ja kyllähän niitä antibiootteja siellä oli. Reseptiähän täällä ei tarvita mihinkään, joten eikun musua tiskiin ja nappia naamaan. No, koko päivän siis nukuskelin sängyssä antibioottien ja särkylääkkeen voimalla. Kuume ei ottanut hellittääkseen vaikka laskikin särkylääkkeillä 37 asteeseen. Yön sitten valvoin ja nukuksin vuoron perään, ja aamulla olo oli sama kuin ennenkin.  Kyseinen päivä oli lauantai ja olimme illalla lähdössä yöjunaan. Retki vuoristoon siis jäisi minulta väliin.

 

No, kuitenkin olo helpotti niin paljon että iltapäivällä olin täysin jalkeilla, ja kuume oli poissa. Päätin siis pakata kamppeeni, ja osallistua retkikuntamme tutkimusretkeen. Yöjunalle pääsimme, ja vaunun löysimme. Junassa oli ainakin 30 vaunua, ja meidän vaunumme oli viimeinen, niin että saimme siinä sitten käpytellä vielä iltalenkiksi mukavat muutamat sata metriä. Oikea vaunu löytyi helposti, sillä jokaisen vaunun kylkeen oli laitettu paperi jossa oli siihen kuuluvien matkustajien nimet.

 

Olimme nuo liput aiemmin varanneet varauskeskuksesta. Tästä en olekaan teille vielä kertonut, joten kerron nyt lyhyesti. Eli keskukseen pääsimme IPER:in kuskin suosiollisella avustuksella. Itse tuskin olisimme sinne löytäneetkään. Sisälle pyrkiessämme meidät käännytettiin ovelta. Ei ollut pääsyä suomipojalla lipunvaraukseen. Selvisi kuitenkin että viereisestä ovesta pääsi erityisesti turisteille tarkoitettuun varauspalvelupuoleen, johon siis kirmailimme. Hetken ihmeteltymme eräs turisti neuvoi, että pitää täyttää erillinen hakemuskaavake lipun ostoa varten. Ja se ei ollut helppoa. Siinä kyseltiin passin numerot, lähtöpäivät lähtöasemat (joita on Kolkatassakin kymmenisen), pääteasemat (josta meillä ei ollut hajuakaan, emmehän tietäneet kuin että halusimme jotenkin päästä Darjeelingiin), junan numerot, paikkaluokat ja tyypit, paluupäivät ja edellä mainitut tiedot paluujunasta, ja mitä vielä kaikkea.

 

No, täytimme lapun vähän sinne päin, ja odotimme. Lappujen kulmaan oli merkattu valmiiksi jonotusnumerot, ja meidän edellämme oli kymmenen lipun ostajaa. No, jokaisella ostajalla meni aikaa kymmenestä minuutista yli puoleen tuntiin, ja virkailijoita oli palvelemassa kokoajan vain yksi. Paitsi tietysti silloin, kun tällä viiksekkäällä sedällä alkoi ruokatunti, jonka piti kestää 30min, mutta joka kesti miltei tunnin. No, lopulta pääsimme tiskille, ja meille ensitöiksi ilmoitettiin, ettei Darjeelingiin mene junia.  Siihen että jaa. No, päädyimme sitten ottamaan liput sedän suosittelemaan New Jalpaiguriin, joka oli vajaan sadan kilometrin päässä Dartjeelingistä etelään. Ja setä sitten opasti meitä myös muiden puutuvien tietojen kanssa, jotka meidän tietysti täytyi täyttää lappuun, enne kuin setä oli kykenevä meiltä lapun ottamaan ja koneelleen sen tiedot näpyttelemään. Menoliput saimme halutusti, mutta paluujunaan ei ollut paikkoja. Että sinne sitten jäädän vai? No, vaihdoimme paluupäivää keskiviikosta tiistaille, niin jopa neljä lippua löytyi. Ja kun korotimme vielä kahden matkustajan osalta luokkaa yhtä ylemmäs, niin läytyi heillekin paikat, tosin hintaa näillä lipuilla oli reilut kymmenenkertaisesti muihin lippuihin nähden. Liput sinänsä eivät olleet kalliita, tuo 600km matka, joka kesti 10h, oli makuuvaunun 3-luokassa vajaat 300 rupiaa kappale. Koko operaatio kesti reilut 3 tuntia, ei siis ihan niin vikkelää ollut, kuin tuo suomessa verkko-ostona tapahtuva projekti. No liput olivat joka tapauksessa meillä, ja niin vierähti kaksi viikkoa.  Näin palaamme lähtöpäivään.

 

Junaan päästyämme olin tyytyväinen. Korva oli edelleen lukossa, ja särki, mutta olo oli hyvä. Vaunussa oli kuuden sängyn ryhmiä niin, että kolme oli päällekkäin, ja käytävä päässä. Tällainen kuuden sängyn setti meillä oli varattuna. Käytävän toisella puolella oli vielä kahden kerroksen sänky, jonka yläpetin yllätykseksemme valtasi travelleri. Suomalainen sellainen. Tämä solakka nuori neitonen oli nyt kolmannella reissullaan Intiassa, ja oli asustellut reilun pari kuukautta Keski-Intiassa eräässä suomalaisten omistamassa taiteilijaresidenssissä. Nyt hän oli pistäytynyt Kolkataan päiväksi, ja oli siis matkalla Darjeelingiin kuten mekin. Saimme paljon arvokasta tietoa ja mukavaa seuraa tästä tytöstä. Muun muassa sen saimme tietää, että junan lähdettyä kohdallemme ilmestyneet kolme transvestiittiä eivät ole kovin yleisiä matkakumppaneita, vaikkakin niitä joskus pistäytyy. Ja ne myös käyttäytyivät kuulemma oudosti, nimittäin yleensä ne vaativat erittäin aggressiivisesti rahaa itselleen.

 

(Ja tässä vaiheessa nettikahvila meni kiinni, jotenka en saanutkaan lisättyä tätä tekstiä nettiin. Siispä pari päivää vierähti, ja nyt taas Kolkatassa.)

No, matka meni mukavasti, ja sai siinä muutaman tunnin nukuttuakin kun häly rauhoittui. Juna saapui New Jalpaiguriin 10 tunnin matkanteon jälkeen, ja oli vuorossa arvoituksellinen matka Darjeelingia. LP:ssä kerrottiin, että asemalla olisi maastoautoja, joilla pääsisi 80Rs hintaan vuoristoon. Tai näin ymmärsimme. Kuitenkin toista tuntia etsittyämme ymmärsimme hyvin selvästi, että maasturit eivät ole menossa Darjeelingiin, vaan Siliguriin tai Etelän pikkukaupunkeihin. Pari maasturia olisi meidät vieneet Darjeelingiin, mutta hintapyyntö oli niin tähtitieteellinen, että ymmärsimme heti kyseessä olevan turistihinnasto ja vedätysyritys. Hiljalleen meille kuitenkin selvisi, että Siligurista lähtisi noita maastureita, ja sieltä myös pääsisi bussilla perille, joten lopulta päädyimme maksamaan 200Rs maasturista, joka meidät hellävaroen kiidättäisi Siligurin bussiasemalle.

 

Bussiasemalla hinnat eivät maastureilla laskeneet, vaan ne oli edelleen laskettavissa galaksimatematiikalla. Niinpä sähelsimme itsemme lippuluukulle, ja poistimme bussiliput 65Rs kovaan hintaan. Bussi tulikin heti laiturilleen, ja kiireesti hyppäsimme kyytiin jottemme siitä jäisi. Sitten odotimme vajaan tunnin että bussi lähtisi liikkeelle. Kyseessä oli 23-paikkainen pikkubussi, jossa paikat oli numeroitu. Istumapaikat tosin olivat leveydeltään noin puolet suomalaisen bussin penkistä. Bussi oli tietenkin myyty täyteen, ja lisäksi tietysti myytiin muutama lattiapaikka ja istumapaikat bussin portaille, jossa pystyi istumaan kun ovea ei laitettu kiinni.

 

Ja matka alkoi. Maisemat olivat mahtavia kiivetessämme vuorille pienellä dieselhirmullamme. Välillä menimme pilveen, mutta muuten paistoi aurinko ja oli lämmin. Täytyy sanoa etten ehkä koskaan ole matkustanut noin hidasta, vaivalloista ja ahdasta bussimatkaa. matkaa oli siis se vajaa 100km, ja matka kesti yli neljä tuntia. Tosin tiet olivat huonokuntoisia, sortumia oli ajoittain, ja joissain paikoissa asfaltissa oli muuten vaan reikiä, joita väisteltiin. Matkantekoa hidasti myös se, että meillä noin 30km ennen Darjeelingia hajosin rengas, ja sedät sitä sitten vaihtelivat puolisen tuntia. Onneksi bussin ikkunat sai auki, ja päätä vilvoiteltua välillä ulkopuolella sillä bussissa oli todella kuuma. Kuumuus tosin laski nopeasti, kun ylitimme 3000m korkeuden merenpinnasta, ja ilmasto muuttui nopeasti sumusateiseksi ja miellyttävän vilpoiseksi.

 

Lopulta saavuimme Darjeelingiin, jossa lämpötila oli noin 15 astetta, ja ilma puolipilvinen. Darjeeling sijaitsee vuoriston keskellä laakson pohjoisrinteellä erittäin jylhissä ja vehreissä maisemissa. Yllätykseksemme se ei ollutkaan aivan pikkukylä, vaan rinteelle pystysuoraan rakentunut Pieksämäki juna-asemineen ja vilkkaine torialueineen. Kaupunkiin olisi todella päässyt junalla, nimittäin Toy-trainilla, joka oli ertittäin kapearaiteinen (raideväli reilun puolimetriä) ja nimensä mukaisesti lelumaisen pieni vempele, jota veti pieni höyryveturi. Muutamia peiniä dieselvetojuhtiakin näimme asemalla. Raiteet kulkivat tien tuntumassa, mutta erkanivat siitä välillä kierrellen tutustuttamassa matkustajan jos mahdollista vieläkin hienompiin maisemiin. matka sillä olisi kestänyt 9 tuntia, joten se ei ollut meidän lyhyelle visiitillemme oikein soveltuva kulkuväline, mutta suosittelen lämpimästi niille joilla sen käyttöön on aikaa.

 

Darjeelingin katuverkosto on erittäin sekava salmiakkiruudukko, sillä tiet eivät voi risteytyä suoraan toisiinsa nähden rinteen jyrkkyyden vuoksi. Niinpä meillä oli todellinen työ löytää varaamamme hotelli Aliment. Saimme monia neuvoja paikallisilta, mutta ne olivat kaikki samat, ”stright up there” ja käsi huitoo holtittomasti ylärinteeseen ja edessä olevaan tiehen. Ongelmana vain oli meidän hyvin erilainen käsitys suorasta, ja kävelimme moneen kertaan väärään suuntaan ”suoraan”. No hirveiden mutkittelujen ja etsimisten jälkeen näimme kuin näimmekin Hotel Alimentin kauniin sinisen kyltin ja marssimme sisään. Varauksemme oli ymmärretty väärin, ja huoneet oli varattu vain yhdeksi yöksi, mutta teimmepä varauksen sitten paikanpäällä uudelleen, vielä meille paremmin sopivankokoisiin huoneisiin, ja saimme huoneet. Painuin suoriltaan lepäämään koska rankka matkustus oli nostanut maalliseen pölyyni kuumeen ja lämpömittari oli palannut siihen 37 asteeseen.

 

Yhden hengen huone oli hyvin pieni, mutta petivaatteet kuuluivat hintaan ja samoin oma vessa. Kahden ja kolmen hengen huoneet olivat suurempia, ja niissä oli jopa länkkärivessat, ja suurimmassa huoneessa myös suihku. Huoneissa oli ikkunat, ja ne oli kaikin puolin siistit vaikkakin joitain kosteusvaurioita oli tullut kosteasta vuoristoilmastosta johtuen. Hotel Aliment oli ylistetty LP:ssä mukavana ja siistinä paikkana, jossa oli yläkerrassa viihtyisä ravintola. Vaikka huoneet olivat pienet, ja osa retkikunnastamme olisi halunnut vieläkin parempaa, niin itse olin tyytyväinen. Yhden hengen huoneen hinta oli vaivaiset 150Rs, siis saman kuin se minun toisen Intian yön kauhumajapaikkani, ja vaikka huone oli pieni, niin hotelli muuten oli erittäin viihtyisä ja palveluita löytyi paljon. Alakerran aulassa oli kymmenen nettikonetta, joita parempia en ole täällä vielä nähnytkään, ja hintaa oli 30Rs tunnilta.

 

Parin tunnin levon jälkeen nälkä alkoi kurnia, ja menimme yläkerrassa olevan ravintolaan. Se oli hyvin mökkimäinen ja sen yksi seinä oli varattu hotellin kirjastolle, josta sai asiakkaat lainata englanninkielisiä kirjoja laajasta valikoimasta 300Rs panttia vastaan. Hyllystä löytyi muun muassa muutama eri painos LP Indiasta ja Nepalista, sekä kaunokirjallisia helmiä, kuten Harry Pottereita ja Taru Sormusten herrasta -trilogia. Palevelu ravintolassa oli hyvin ystävällistä ja kun saimme ruokalistan, ymmäsimme miksi ravintolaa oli ylistetty. Menu oli hyvin laaja, ja sieltä löytyi niin Fish ´n Chips kuin muidenkin maiden klassikot. Tarjolla oli aamupalavalikoimaa, varsinaisia lämpimiä ruokia ja pikkupurtavia, sekä tietysti jälkiruokia. Itse päätin kokeilla listalta löytyvää keitettyjä peunoita voilla, ja sipulitomaattiomelettia. Ja kyllä tuli kokoinen olo. Perunat olivat juuri niin herkulliset kuin uusien perunoiden muistin olevankin. Omeletti oli juuri sopivasti suomalaiseen makuun suolattu ja siinä olevat kasvikset olivat tuoreita. Annoshinnat olivat pääosin 50 rupian luokkaa.  Listalla oli myös kylmää olutta, jota päätimme maistaa. Leka oli kooltaan 0,6l, ja kustansi 70 rupiaa. Ja se oli kylmä.

 

Tässä ravintolassa päädyimmekin sitten syömään kaikki aamupalamme, ruokamme ja iltapalamme, emmekä vaivautuneet muuta paikkaa edes kokeilemaan. Ehdottomasti paras ja kotoisin ravintola mihin olen koko reissun aikana törmännyt. Suosittelen lämpimästi, kuten myös hotellia itseään.

 

No, voitte arvata, että hotellissa ei ollut lämmitystä, kuten ei täällä missään taloissa ole, ja lämmöneristys oli intialaisittain jätetty tarpeettomana pois. Yölämpötila laski noin 10 asteeseen, joten vällyä sai vetää korviin. Retkikuntamme jäsenet avautuivat tästä aamulla hyvin laajasti, mutta minua se ei haitannut, päin vastoin. Oli todella mukavaa kun sai nukkua niin ettei ollut kuuma ja jokapaikka hiessä, ja minulla tuli ihan kodikas olo täkin ja kahden viltin alla, Jokioisilla vanhempieni luona oleva huoneeni kun ei ole siitä lämpimimmästä päästä. Aamulla kun heräsin, niin tuli mieleeni aiemmin syksyllä viettämäni KA-leiri Partaharjulla, jonka koleaan aamuun herääminen teltasta oli hyvin samanlaista.

 

Heräsimme todella aamulla, sillä päätimme lähteä katsomaan Tiger Hillsille auringonnousua, ja Mont Everestin värjäytymistä aamuauringossa. Maastoautot Tikurukukkuloille lähtivät keskustasta paikasta jota emme tienneet klo 04.30, joten herätyskello pirahti soimaan jo klo 02.50. No, aamutoimet koleassa pimeydessä, ja 03.30 paukimme ulos taskulamput matkassa. Maastoauto löytyi kuin löytyikin, vielä yllättävän helposti, ja niin lähdimme kohti jylhiä kukkuloita. Matka kesti noin puoli tuntia ja tie oli mitä möykkyisin. Kun sitten aamu sarasti klo 05.20 niin koko kukkulat kaikuivat ihmisten ihastuneista huudoista. Paikalta oli suora näköyhteys Lähimmille lumihuippuisille vuorille, jotka värjäytyivätkin todella komean näköisiksi aamuauringossa. Myös tuo kuuluisa Moun Everest näkyi. Se ei aivan ollut aivan niin hieno näky, kun olisi mainostuksen perusteella voinut uskoa. Pohjoisella taivaanrannalla kukkuloiden takana taivaanrannassa näkyi pieni kökkö, ei juuri kärpäsen jätöstä suurempi, joka muuttui mustasta vaaleaksi kun aurinko nousi. Tämä oli se kuuluisa huippu sitten. Mutta ei hukkareissu missään tapauksessa, lähemmät vuoret olivat kyllä kauniit. Kun aurinko oli noussut kunnolla, ja oli tullut päivä klo 6.00, lähdimme takaisin Alimenttiin, ja nauttimaan yläkerran ravintolan mahtavista ruokaelämyksistä. Koko reissu kustansi 100 rupiaa hengeltä, eli ei lankaan liikaa. Suosittelen tätäkin jos satut Darjeelingiin menemään.

 

Kävimme myös Darjeelingin eläintarhassa. Olin avoin reissulle, vaikka en ajatusta eläintarhasta pidä mitenkään eettisenä ihanteena. Suomessahan kyseiset laitokset tekevät myös paljon hyvää eläimille, kuten ottavat hoitoon eläimiä jotka eivät luonnossa selviäisi, usein hoidon jälkeen myös sopeuttavat eläimet takaisin luontoon Sekä suojelevat ja rahoittavat monien uhanalaisten lajien suojelua ja ympäristötutkimusta. Suomessa myös eläinten olosuhteet on pyritty tekemään mahdollisimman inhimillisiksi, vaikkei niille tietysti vapaata elämää tarjotakaan. Intian eläintarha oli vähän toista. Siistin ja viihtyisän ulkokuoren alta paljastui hyvin karu todellisuus. Valtaosa eläimistä oli hyvin ahtaissa tiloissa, muun muassa leopardi oli ahdettu noin 10*15m häkkiin, jossa ei ollut kuin pieni rakennettu luolakoppi ja pari puuta. Kyseinen eläin oli elänyt ilmeisen kauan näissä virikkeettömissä olosuhteissa, sillä sen puuhaa seuratessani en voinut kuin todeta sen kärsivän syvistä mielenterveysongelmista. Se käveli aitansa vierellä noin kolmen metrin matkaa edestakaisin raapien aitaan vuoroin vasenta, vuoroin oikeaa kylkeään. Tätä jatkui koko kymmenen minuuttia kun sen elämää seurasin. Tänä aikana se ei ottanut mitään katsekontaktia mihinkään ympärillään olevaan, eikä myöskään tuntunut havainnoivan mitään ääniä. Se ainoastaan tuijotti tyhjästi ja ramppasi. Tiikerit olivat sentään saaneet tilaa samanmoisen palan kun Korkeasaaressa konsanaan. En väitä että tila olisi riittävä tällaiselle reviirieläimelle, mutta se oli huomattavasti inhimillisempi kohtalo kuin leopardeilla. Kuitenkaan näitäkään eläinpoloja ei sen paremmin kohdeltu. Tämän saimme huomata, kun yksi tiikereistä tuli pyörähtämään erilliseen pieneen häkkiin, johon se pääsi ison aitauksen reunasta tulevaa käytävää pitkin. Näin lähempää katsellen ei tämäkään eläin vaikuttanut sen onnekkaammalta kuin naapurinsa Leo. Kyseinen otus näytti lähinnä juuri kastuneelta. Ainoa vaan että se ei ollut kastunut, vaan ulkonäkö johtui siitä, että sen selän turkki, ja koko kaulan ja niskan alue oli täysin rastottunut. Muillakaan eläimillä ei mennyt sen paremmin: Kaikki linnut eli noin 20 kappaletta oli sullottu yhteen noin 3*3m häkkiin, jonka verkkokatto oli noin 4m korkeudessa. Jopa akvaariokalat ja kilpikonnat kärsivät. 80 litran akvaarioissa oli noin 50 tetraa / 20 kultakalaa / 5 täysikasvuista kilpikonnaa. Nilviäiset siis hädin tuskin mahtuivat kääntymään lasivankiloissaan. Tätä paikkaa tai sen kannattamista en todellakaan vois suositella kenellekään.

 

Samalla alueella toimi kuitenkin myös vuorikiipeilymuseo, jossa oli mielenkiintoisia lasivitriinejä vuorilta löytyneistä jäätyneistä kotkista ja muista pedoista, historiallisia hetkiä kokeneita jäähakkuja, ja täysi vuorenvalloittajan teltta kaikkine varusteineen. Sillä oli myös erilaisia havainnollisia malleja vuoristosta ja vuorenhuippujen jakautumisesta maapallon eri alueille. Erittäin mielenkiintoinen museo, joka on ilmeisesti saamassa uudet tilat aivan tuota pikaa. On kuitenkin arveluttavaa suositella sitäkään, koska kyseiset lafkat varmasti pyörivät samoilla rahoilla ja samojen ihmisten pyörittäminä, vaikka erilliset pääsymaksut niihin olikin.

 

Samalla reissulla myös kävelimme kaupunkikierroksen jonka ystävällinen Hotel Alimentin johtaja oli meille aamulla piirtänyt. Siinä oli merkattu paikkoja, joita kannattaisi käydä katsomassa kun Darjeelingissa pikaisesti vierailee. Lenkki oli hänen mukaansa kävellen  noin tunnin mittainen. Lenkin aikana näimme muun muassa erittäin jylhän kalliokiipeilypaikan, joka ei toiminut aivan kuten länsimainen versio lajista. Ison, noin 30 metriä korkean lohkareen päälle oli kiinnitetty köysi, joka ulottuvat alas. Tästä köydestä kiipeilijä sai ottaa kiinni ja käsin tukea ja turvata kiipeilynsä ylös ja sieltä takaisin alas. Simppeliä ja nopeaa, eikä osallistujan tarvinnut pukea edes ikävän tuntuisia turvavaljaita päälleen. Retkikuntamme päätti yhdessä tuumin jättää lajin muille innokkaille.

 

Toinen hieno etappi lenkin varrella oli Darjeelingin kuuluisat teeviljelmät, joissa teen kerääjät käsin poimivat kustakin lajikkeesta kahta eri laatuluokkaa, parempaa aivan kärkilehdistä, ja hulppeampaa alemmista oksiston lehdistä. Tien varrella oli tietysti myös kojuja, joista sai valmiiksi kuivattua teetä ostaa molemmista laatuluokista, ja myös maistiaiset keitettiin kolmen rupian hintaan kupilta. Täytyy sanoa että oli herkullista, ja olihan sitä näin ollen ostettava mukaankin. Nyt on vai auki vielä se, että kuinka paljon saan sitä laillisesti sitten tuoda Suomeen, kun tulli teen ja kahvin tuontia EU:n ulkopuolelta määrällisesti rajoittaa. Tämä kuitenkin pitäisi selvitä ihan lähiviikkoina.

 

Kun rakot alkoivat painaa ja tiekyltissä taaksepäin luki Darjeeling 5km, huomasimme johtajan olleen vanhaan ja raihnaiseen ulkonäköönsä nähden yllättävän hyvässä kunnossa. Olimme nyt tulleet lähes kokomatkan alamäkeen, ja olimme kartan toisella reunalla, joten tiesimme että seuraavat n. 7km olisivat pelkkää nousua. Retkikuntamme jakautui pienen tuumaustauon jälkeen kahtia, joista toinen puolisko lähti etsimään taksia ja hoidattamaan rakkojansa hotellille, toisen puoliskon tarpoessa lenkin loppupuoli jalan. Itse lähdin taksin metsästykseen. Se ei ollut helppoa, nimittäin olimme kaukana keskustasta, laakson sellaisella puolella, jolla ei kulkenut kuin yksi tie.

 

Tuli ilta ja tuli aamu, ja näin alkoi viimeinen Darjeelingin päivä. Tilasimme vielä viimeiset herkulliset makunautinnot yläkerran ravintolasta, ja sitten kirjoittauduimme ulos tuosta jo miltei kodiksi muodostuneesta Darjeelingin olohuoneesta. Olimme edellisenä iltana päättäneet iltapala-UNO-peli-palaverissamme että vuokraisimme oman Jeepin jolla kirmailisimme alas tuolta Vehreästä kaupungista. Se irtosikin helposti, ja teimme pikapikaa sopimuksen, jonka mukaan saisimme matkan Siliguriin omalla Jeepillä ja kuljettajalla 1200 rupian hintaan.

 

Hinta voi tuntua korkealta, mutta se oli todellinen taksa, jonka autollinen ihmisiä olisi kuitenkin autosta maksanut alas tullessaan. Maasturit nimittäin, vaikka olivatkin tavallisen kokoisia, oli laskettu 15 hengelle, niin että edessä istui kuskin lisäksi kolme henkeä, takapenkillä viisi henkeä, ja takalaatikon kahdella poikittain olevalla penkillä vielä kolme kumpaisellakin. Mihin sitten yksi pääsi, kuuluu kysymys. No, sillä oli moninaisia paikkoja riippuen halukkuudesta. Jotkut istuivat maasturin katolla olevalla tavaroidenkuljetustelineellä, jotkut seisoivat vararengastelineen päällä takaikkunalla, ja jotkut vai ahtautuivat tuohon takapenkin lämpöön sylikkäin. Jokainen kun maksoi 80 rupian taksan, niin tuo 1200 rupiaa tuli täyteen. Neuvottelimme vielä hinnan niin, että kun maksaisimme 200 rupiaa lisää, niin kuski veisi meidät suoraan New Jalpaiguriin, eikä meidän tarvitsisi poiketa Siligurissa vaihtamassa autoa.

 

Ennen lähtöämme vielä kiertelimme keskustan torialueella, jossa myytiin paljon kankaita, huiveja, villaa, ja tietysti hedelmiä ja vihanneksia. Jotakin Suomeen tuotavaakin tarttui matkaan niin että tarkenee siellä kylmässä Helsingissä sitten värjötellä kyytiä odotellessa, villa kun on tällaisissa vuoristokylissä laadukasta ja varmasti puhdasta.

 

Yhden näkökulman Darjeelingin elämään haluan vielä avata. Uskonnot. Niitä oli monipuolisesti ja selvästi näkyvillä. Oli Jesus loves you -tarroja, ja buddhalaistemppeleitä, mikä oli hyvin erikoista Kolkatassa pelkän hindulaisuuden esillä oloon tottuneena. Yllättävintä oli kuitenkin huomata tämän pienen vuoristokaupungin olevan rastafarismin kehto ja rastaihailun keskus. Rastafari-lähetys (jos sellaista edes kyseisen uskonnon edustajat harjoittavat) on saanut erittäin suuren jalansijan kyseisessä muutenkin uskonnollisesti monimuotoisessa paikassa. Lähes jokaisen auton ikkunalasiin oli vähintäänkin liimattu Etiopian lippu, ja edesmenneen hra Marleyn kuva. Kävimme myös pienessä katukahvilassa, jonka saimme sisältä huomata olevan sisustettu vain tuon kiistellyn laulajaneron kunniaksi. Oli Bobi-seinälippua, -taulua, -koristemukia ja vaikka minkälaista härpäkettä. Siellä sitten nautimme pullot virvoitusjuomaa mieltämme ja ruumistamme auringonpaisteessa virkistämään.

 

Matka Jeepillämme alkoi päivällä, ja kesti yhteensä reilun 3 tuntia. Reitti taittui huomattavasti menomatkaa nopeammin, ja maasturin jouset tuntuivat ylellisen pehmeästi kurveja ja kuoppia nuolevilta. Tilaa oli melkein liiaksikin, ja maisemia sai ihastella aivan eri tavalla kuin mennessä. Tulimme pienempää ja mutkaisempaa tietä, mitä ei olisi bussilla mahtunut ajamaankaan, mutta se tuli huomattavasti nopeammin ja vähemmän kiertäen alas. Kuski myös pysäytti pariin otteeseen autonsa, jotta valokuvaaminen onnistui paremmin. Pidimme vielä alas tullessa noin viidentoista minuutin teetauon kuskin pyynnöstä, ja näin olimme New Jalpaigurin asemalla juuri auringon laskettua. Siellä kävimme syömässä ja ostimme vähän evästä ja vettä junamatkaa varten, ja sitten paukimmekin paluujunaan.

 

Junamatka lähti käyntiin samoin kuin mennessäkin, patsi että nyt meillä ei ollut yhtenäistä kuuden hengen ryhmää, vaan kaksi retkikunnastamme oli tuossa korkeamman luokan vaunussa, ja me muut sitten levittäydyimme kolmeen peräkkäiseen kopperoon käytäväsängyille. Juna oli Durka Puja -matkailijoiden paluun vuoksi buukattu ääriään myöten täyteen, niin että osa makuupaikoistakin oli myyty istumapaikkoina. Tämä aiheutti hieman närää kanssamatkustajissamme, jotka olisivat halunneet säilöä matkatavaroitaan minun sängyssäni, koska myös viereisillä istumapaikan haalineilla oli siihen mahdollisuus. asia kuitnekin saatiin sovittua. Yhden retkikuntamme jäsenen paikka oli myös myyty äkkilähtönä toiseen kertaan, mikä aiheutti reaktioita paikan viimetipassa ostaneen keltapaitaisen kiinalaisherran sapessa. Tämän herran edesottamusten ja epäinhimillisen kohtalon seuraaminen tuottikin meille erinäistä huvia. Hänen pikkansa nimittäin vaihdettiin viereiseen paikkaan, johon hetken kuluttua siirtyi myös väärässä paikassa istuneen suuren muslimiperheen osakkaat kaikkine omaisuuksineen. Perhe oli ilmeisesti tekemässä muuttoa, koska tavaraa oli  keskimääräisen kamelikaravaanin verran. Lopulta tämä keltapaitainen herrasmies oli polvet suussa tavarapaljouden saartamana ja katseli vesi kielellä kun muslimiperhe alkoi illalliselleen mukana olleine kannankoipineen ja riiseineen ja monine muine ruokalajeineen. Perheen pää kuitenkin ilmeisesti huomasi ahdingon, ja tarjosi miehelle makean suupalan eräästä laatikosta, ja saimmepa mekin maistaa kyseisen boksin sisältöä. Tarjolla oli jonkinlaiselle mantelimassalle maistuvia kakkusia, jotka olivat kyllä herkullisia.

 

Myös minun loosiini saapui perhe muuttokuormineen, ja tämä ei sinänsä olisi häirinnyt, elleivät he väkisin olisi ahtaneen puolia muuttokuormastaan kiellostani huolimatta sängylleni. Kun menin nukkumaan, he tosin siirsivät tavaransa lattialle, mutta he olivat ilmeisesti päättäneet etteivät nuku lainkaan, vaan kertoilevat kokemuksistaan koko yön ja näin viihdyttävät kanssamatkustajiaan. Tämä tarkoitti että kommuunimme valo paloi ja pulina jatkui koko yön, aina siihen asti kun he puoli viiden aikaan alkoivat muuttaa muuttokuormaansa vaunun ovelle, että saavat kaiken tavaransa ulos väliasemalla johon ovat jäämässä. Tätä ei tietenkään voinut tehdä hiljaisuudessa, vaan tavarat siirtyivät mukavammin, kun suku järjesteli itsestään ihmisketjun ja siirteli tavaroita käytävää pitkin nojaillen toisten sänkyihin ja turisten kovaäänisesti. Ja eihän tavaroita muuten olisi voinut siirtääkään, olihan kyseessä kuitenikin Sleeper-luokka.

 

Eikä tässä vielä kaikki, tietysti mukana oli myös jo tutuksi tullut trans-henkilö, joka kovaäänisesti taputteli käsiään ja pyyteli ihmisiltä rahaa. Kerjäyskeino oli tehokas: henkilö hipelöi ensin matkustajien olkapäitä, mikä on intialaisessa kulttuurissa erittäin arveluttavaa ja varmasti myös epämiellyttävää, ja kun ihmiset sitten maksoivat tälle, hän vain siunasi antajan ja lähti eteenpäin. Kyseinen keräilijä saikin lähes joka loosista yhteensä useamman kymmenen rupiaa, kun ihmiset jo valmiiksi kaivoivat rahat esille tämän nähdessään, että se nopeasti toimittaisi asiansa. Illalla oli herrarouvan ensimmäinen kierros, ja aamulla ennen pääteasemaa vielä varmuudeksi toinen kierros. Meiltä henkilö ei raha kysellyt, mitä emme kyllä olisi antaneetkaan.

 

Ja jottei käytävät olisi aivan hiljaisia olisi olleet, oli junaan tietysti ostanut lippunsa myös muutama kerjäläinen, ja tukku kauppiaita jotka myivät kuka teetä ja kahvia, kuka sanomalehtiä, kuka käsittämätöntä tilpehööriä kuten pyörän pumppuja, pienoisrautateitä, kiikareita ja elektronisia pianoja. Voin todeta että vaikka häly oli menomatkallakin ollut melkoista, niin tämä kyllä löi ällikällä. Kun juna aamu kuuden jälkeen pärähti pääteasemalleen, en ollut levollinen ja hyvin nukkunut. Tai edes nukkunut. Tai levännyt.

 

No, taksilla takaisin perusleiriin, ja unta palloon. Tänään alkoi taas työt, tosin vähän kevennettynä aloituksena, kun ei ollut kun puolet tunneista mitä piti olla, siis yksi. Ja sekin lasten taidetunti. No, onneksi jo huomisen aamutunnin jälkeen alkaa viikonloppu, ettei vain ylirasitu. :)

 

Meille tosin luvattiin että saisimme ensiviikosta alkaen tuplamäärän lapsiryhmiä, niin että jakaudumme kahteen opetusryhmään niitä opettamaan. Tiedä sitten onko yhtään työllistävämpää sekään.

 

Nyt huomaan että tämänkertainen löpinä teksti alkaa siirtyä kymmenennelle tekstisivulle, ja on hiljalleen aika lopettaa jaarittelu. Vastailen kuitenkin vielä lyhyesti esitettyihin kysymyksiin, joita on esittänyt henkilö nimimerkin ”Taru” takana.

 

Durka Pujan juhlavalohömpötys on melkeimpä sairaalloista, ja rahaa menee paljon. Ja rahat todella voisi laittaa hyödyllisempäänkin tarkoitukseen, kuten niille käyhille. Paitsi että. juuri nämä köyhimmätkin hökkelikylien asukkaat laittavat viimeiset lanttinsa noihin kadunkomistuksiin, että oma katu näyttää valoisalta ja loisteliaalta, vaikkei sitten ruokaan olisikaan varaa taas pariin viikkoon.

 

Toimintamme täällä on aika löyhästi ohjattua. Meillä on lukujärjestys, jossa on merkattu pidettävät tunnit, jotka suunnittelemme yleensä iltapäivisin ja iltaisin. Mutta aina kun on joku loma, vapaa tai muu, niin joudumme omaehtoisesti ehdottamaan tekemisen, tai työnteon, jota aiomme suorittaa, vaikka ideoita välillä kyselemällä myös ohjaajaltamme ja äitihahmoltamme Rouva mallikilta saamme. Työvuoroja ei siis varsinaisesti ole, vaan ainoastaan tieto tunneista joita pidetään. Lisäksi meidän täälläolon aikana kuuluu toteuttaa mikroprojetki, joka tarkoittaa noin viiden oppitunnin laajuista toimintaa tai pientä tutkimusta valitsemallemme ryhmälle. Tämä meidän tulee järjestellä ja ideoida itse, ja sitten valitsemallemme ryhmälle varataan yksi viikkotunti haluamaamme paikkaan projektin toteutukseen. kaiken kaikkiaan siis toiminta on aika vapaamuotoista, vaikkakin viikon tiettyihin tunteihin keskittyvää.

 

Rainin uusimmasta levystä vielä, eli senhän ei käynyt juuri kuinkaan, sillä sen hankin jo RistiRockissa itselleni heti julkaisun jälkeen. Kuitenkin olen varmasti puhunut HB:n uudesta levystä, joka julkaistaan tämän vuoden Maata Näkyvissä -festareilla, ja jonka olen ajatellut tänne ennakkotilata jotta pääsen sitä ensitilassa fiilistelemään. Saapa nähdä kuinka käy. Levy on nyt painossa, ja varmasti siitä tulee tarkempaa tietoa yhtyeen nettisivuille, kun he asiasta itse tarkemmin tietävät ja julkaisu varmistuu.

 

Kiitos taas kaikille täällä aikaansa tuhlanneille, kertokaahan kokemuksianne ja kyselkää kysymyksiänne, että saamme niitä sitten yhdessä tuumin ihmetellä. Tässä siis nyt miltei kymmenen sivua ajanhukkaa, nauttikaatten siitä ensikertaan asti.